Tie isyyteen

Muistan purkaneeni synnytyksen jälkeistä masennusta tai pikemminkin pientä alakuloa muutama viikko sitten. Olen saanut kiinni tunteesta ja ymmärtänyt kauhistuttavia asioita itsestäni. Oma pienuus alkaa paljastua, kun huomaa yhtenä alakulon aiheuttajana oman itsekkyytensä. Lähden itsetutkiskelun syville vesille Kaisun johdattamana (ks. Kaisun kirjoitus Ikävä aamiaispöydässä).

Kävelimme Akselin kanssa tänään kuusi kilometriä. Hän nukkui vaunuissa ja minä lykkäsin häntä pitkin Kouvolan sohjoisia katuja. Liikunta tekee hyvää. Univormun napit ovat alkaneet viime päivinä hieman kiristää. Tulimme kotiin. Nostin Akun parvekkeelle jatkamaan uniaan. Riisuin päällimmäisen vaatekerroksen ja lämmitin toissapäiväisen kanakeiton lounaakseni.

LounaskattausHetken oli tarkoitus olla vain itselleni. Olin ollut urhea ja päästänyt Kaisun lounaalle ystävänsä kanssa ja sen jälkeen vielä kampaajalle. Olin täynnä omaa hyvyyttäni, kun lupasin hoitaa Akselia Kaisun poissaollessa. Lämmin keitto höyrysi pöydällä ja päivän lehti oli aseteltu lautasen vierelle. Samassa itkuhälytin rasahti ja vaativa ”Äääh” kaikui ilmoille. Aku heräsi ja vaati ruokaansa, jonka hän heti saikin. Tunsin olevani hyvä isä. Uhrasin lämpimän keiton poikani ja Kaisun hyväksi.

Tällaisia hetkiä on ollut useita. Kadun niistä jokaista ja siitä huolimatta saan itseni kiinni yhä uudelleen surkuttelemasta omaa menetettyä aikaani tai korottamasta itseäni Äiti Teresan tasolle uhrausteni tähden. Pahimmissa tapauksissa olen mielenosoituksellisesti tiuskaissut Kaisulle, jotain sopimatonta. Anna, Kaisu, anteeksi.

Olen alkanut miettiä, millaisia reittejä hyvään isyyteen saavutaan. Voin vain toivoa, että yksi tie kulkee onnen, alakulon ja itsesäälin kautta, koska kaikkea tätä on jo omalle reilun kahden kuukauden mittaiselle isämatkalleni sattunut.

Tiedän, ettei isyys tarvitse määreitä, kuten hyvä tai uhrautuva ja että ne siitä huolimatta kuuluvat isyyteen. Tiedän, että tie isyyteen löytyy parhaiten yhdessä maailman viisaimman ja kauneimman naisen kanssa. Jokainen yhdessä lapsen kanssa eletty päivä vie tiellä eteenpäin.

Yhä luotan myös Sinkkosen sanoihin, että kaikista vajavuuksistani huolimatta, olen Akselille riittävän hyvä isä. Mikä parasta, Kaisu tuli tänään kotiin kauniina, kuten aina ja iloisena ja poikamme viihtyi kanssani koko kolmetuntisen.

Loppuun vielä viimepäivien iltarukoukseni:

Rakas isä, kiitos Kaisusta. Kiitos Akselista. Anna meille rakkautta ja viisautta kasvattaa häntä. Ohjaa minua isyyden tiellä. Siunaa molempia rakkaitani. Siunaa kaikkia ystäviämme ja sukulaisiamme. Siunaa meidän kaikkien yö ja herätä meidät virkeinä ja uteliaina uuteen päivään. Aamen.

Syö, kakkaa ja nukkuu

Aina sanotaan, että vauva vain syö, kakkaa ja nukkuu. Kukaan ei puhu mitään siitä, ettei tämä kaikki tapahdu minkäänlaisessa rytmissä tai ainakin, kun luulee rytmin löytyneen vaihtuu sekä syöntiväli että syöntimäärä (osittaisimetämme). Urheiluruutua ei näe koskaan. Ainoa ohjelma, jonka aikana vauva on hiljaa ja tyytyväinen on merisää. Pitäisikö hankkia vene? 
aku-ja-isaVatsanväänteistä ja tuskaisesta pikkulapsesta ei kukaan isälle kerro mitään. Elämä vauvan kanssa opettaa, ja onneksi usein riittää, että kutsuu äidin paikalle. Tarkoitan tietytysti Akselin äitiä, vaikka omanikin olen tainnut jo pari kertaa kutsua hätiin. Onnea ovat isovanhemmat!
Vauvan tekemisissä ja rytmissä on riittänyt opeteltavaa. Vauvan lohduton itku tuntuu yhä kahden kuukauden jälkeen lähes kidutukselta. Lähes kidutusta on myös suojella lapsen yksityisyyttä. Tarkoitan, että olen ottanut tähän astisen elämäni n. 1000 söpöintä valokuvaa: Aku nukkuu, tissillä, äidin sylissä, selfie isän kanssa ja taas nukkumassa. Kidutusta on olla julkaisematta niitä kaikkia Facebookissa. Ehkä kuitenkin selviydyn, kun tarkoin harkiten tänne blogiin aina silloin tällöin yhden tai kaksi kuvaa laitan näkyville.

Rakkausrunoista rakkauden hedelmään

Pidämme Kaisun kanssa molemmat kirjoittamisesta. Aika pian ensimmäisten treffien jälkeen jaoimme salaisuuden. Olimme molemmat kirjoittaneet nuorena runoja.

Tongimme toistemme arkistot. Emme tainkjr-haaneet montaakaan kyyneltä vuodattaa, mutta nauruun rävähdimme tuon tuostakin. Vakavuus, taiteellisuus ja oman itsensä näkeminen nuorena ja herkkänä huvittivat. Samalla ymmärsimme, että olimme kuitenkin olleet tosissamme. Syntyi ajatus: ”Entä jos kirjoittaisimme yhdessä runoja? Entä jos jakaisimme onnemme toisillekin ja julkaisisimme niitä?” Siitä sai alkunsa tämä blogi Kipinä ja ruoste kjr.fi. Elimme huumassa ja tunnustimme rakkautemme monen monessa runossa, kuten selaamalla Rakkausruno-kategoriaa voi huomata.

On kaunista huomata, miten enimmäkseen rakkausrunoihin keskittynyt blogi voi taipua rakkausrunoista niissä kuvatun rakkauden hedelmään. Elämä näyttäytyy kokonaisena ja juuri sellaisena kuin se on. Huuma on yhä tallella. Sen luonto on nyt vain toinen ja silti sama. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mikä on blogin seuraava vaihe ja yhtä mielelläni elän vauvaelämää ilman kiirettä minnekään.

Tässä Rikun runo Ääriviivat vuodelta 2011.

Piirrän ääriviivat.
Piirrän, minkä aion ottaa.
Kirjoitan runon ihollesi.

Otan kuvan, kynän ja ääriviivat.
Puhallan lämpimiksi.
Otan sinut syliini ja kuiskaan.

Piirrän ääriviivat uudestaan.
Käden, jalan, korvan ja sen nipukan,
toisen korvan, huulet ja kaiken,
mitä niiden ympärillä on.

Samana vuonna Kaisu kirjoitti runon Tahdon, joka julkaistiin hääpäivänämme.

Alkumme olivat sanat.
Luontomme kirjoitettuna paljaaksi.

Sanat etsivät ihoa.
Lauseet kietoutuivat toisiinsa.

Viimeinen ja kaiken alku
on yksi sana: tahdon.

Synnytyksen jälkeinen masennus isällä

Voiko isäkin kokea synnytyksen jälkeistä masennusta? Tunteet vaihtelevat täydellisestä onnesta epätoivoon. Olen yhtä aikaa maailman onnellisin mies ja kuitenkin häpeän kyvyttömyyttäni vauvan kanssa.

Vauvan itkeminen saa stressihormonit pyörimään. Nyt pitäisi tehdä jotain, mutten osaa. Ei vauva kuitenkaan rauhoitu. Tarvitaan äitiä.

Parhaita hetkiä päivässä ovat yhteiset nukkumishetket, joita kuitenkin varjostaa odotus pian kuuluvasta rääkäisystä, johon isä ei osaa eikä voi vastata. Taas tarvitaan äitiä, joka tarvitsisi unta jaksaakseen.

Isän rooli on katsoa sivusta. Aina se ei ole helppoa. Olen itkenyt näiden kahden ensimmäisen isyyslomaviikon aikana useammin kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä – osan sentään onnen kyyneliä.

Yritän pitää asuntoamme siistinä ja käyn kaupassa. Isyyslomaa on vielä viikko jäljellä. Yritän korvata puuhasteluillani kyvyttömyyttäni rauhoittaa lastani. Samalla tunnen häpeää siitä, että olen oikeastaan onnellinen siitä, että rääkäisyjen hoito on pääsääntöisesti äidin tehtävä. Käyn laittamassa pyykit koneeseen.

Minulle kerrotaan, että tämä on normaalia. Kaisu sanoo, että olen liian empaattinen. Toivon kovasti löytäväni keinon antaa hänelle lepoa.

Rakastan Kaisua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tiedän, että osoittamalla rakkauteni hänelle, voi hän rakastaa Akselia enemmän kuin ketään toista. Rakkaudesta lähtevä ajoittainen alakulo taitaa kuitenkin olla hyvä lähtökohta elämään. Olen myös lukenut ja kuullut ystäviltä, että alakulo helpottaa. Nyt jo huomaan, miten onnelliset jaksot ottavat päivästä vallan.

Pian jo pelaamme Akselin kanssa tyytyväisinä frisbeegolfia ja hän osaa kertoa, koska on nälkä ja käy pusikossa ilman rääkäisyä. Elämä on ihanaa.

Vauvaelämää blogissa

Tämä blogi on kirjoittajiensa avoin pöytälaatikko, joka on juuri alkanut tuoksua vauvalle. Näiltä sivuilta löytyy kirjallinen vuoropuhelu, joka elämäntilanteiden vaihdellessa heiluu runouden ja arjen proosan välillä. Vuoden 2016 alusta alkaen perheeseemme on kuulunut kolme henkilöä. Joukkoomme on liittynyt poika nimeltä Akseli. Vauva-arjen kuvauksia ja vanhemmuuden haasteita voi tässä blogissa seurata kategorian vauvaelämää alla.