Vauvavuoden tilinpäätös

Kuukausia on kulunut siitä, kun viimeksi istuin alas kirjoittamaan. Vauvavuoden alussa minulla oli tapana jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, kun tuhiseva nyytti nukkui sylissäni. Näppäilin kännykällä pitkiäkin tekstejä välittämättä kirjoitusvälineen kankeudesta. Aikaa ja ajatuksia oli paljon, mutta molemmat liikkuivat hitaasti. Kun lapsi oppi liikkumaan, aikaa ei enää ole ollut. Yövalvomiset ovat myös jatkuessaan alkaneet nakertaa viitseliäisyyttä, ja ajatuksista on tullut entistäkin hajanaisempia. Kaikki keskittymiskyky on käytettävä pakollisiin tehtäviin. Oma kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kun vauvasta on tullut taapero ja hän on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä, tuli minulle tarve pysähtyä ja katsoa taaksepäin, sillä elämäni ehkä ihmeellisin vuosi on nyt päättynyt ja minusta tuntuu, että perheemme on taas tienristeyksessä. Uusi elämänvaihe on alkamassa.

Loppukesästä meitä pyydettiin neuvolan perhevalmennukseen kertomaan kokemuksistamme ensimmäistä lastaan odottaville pareille. Silloin ensimmäistä kertaa palasin ajatuksissani kunnolla synnytykseen ja ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin vauvan kanssa. On monia asioita, joista olisin toivonut tietäväni ennen lapsen syntymää. Tuntui hyvältä, kun sain jakaa joitakin niistä toisille äideille. Kerroin heille, että ensimmäiset kuukaudet saattavat tuntua käsittämättömän pitkiltä ja ne ovat usein huolta täynnä, mutta ne loppuvat kuitenkin, ja sitten alkaa helpottaa. Lapsi ei enää ole höyhenenkevyt, heiveröinen ja pelottavan hauras. Hänestä sukeutuu persoona, jolla on voimaa ja tahtoa. Opin ymmärtämään häntä. Toivon, että joku uusista äideistä muistaa tämän valvoessaan yöllä vauvan kanssa sydän huolesta sykkyrällä.

En tiedä, onko mitään keinoa suojautua imetyspettymystä vastaan. Minä olin omaksunut kaikesta lukemastani imetysvalistuksesta ajatuksen, että kaikki äidit pystyvät täysimetykseen, jos vain tahtovat. Minä en tahtonut tarpeeksi. Niinpä ensimmäiset kaksi kuukautta lapsen kanssa olivat hyvin itkuisia. Minä itkin ja lapsi itki. Riku itki silloin, kun minä nukuin ja minun hereillä ollessani siivosi ja laittoi ruokaa urheasti hymyillen. Synnytys kesti pitkään, eikä maito sairaalassa noussut. Kotona sairastuin. Vahvat antibiootit tepsivät, mutta muutama päivä kuumetta vei voimat. Imetin koko ajan, yötä päivää, niin kuin neuvottiin, mutta myös söin, kävin suihkussa ja nukuin välillä, enkä siksi juurikaan jaksanut pumpata maitoa rintapumpulla, vaikka siitä olisi ollut apua maidon nostatuksessa. Toinen maidonnostatuskeino on pitää lasta paljon ihokontaktissa. Minun lapseni ei viihtynyt iholla, vaan kiemurteli ja kitisi. Kapalossa hän nukkui tyytyväisenä ja minäkin sain vähän levätä. Ulkona oli paukkupakkaset ja sisälläkin viileää. Paljasihoisena köllöttely ei tuntunut hyvältä minustakaan edes vällyjen välissä. En pystynyt tinkimään omista tarpeistani yhtään enempää, niinpä en koskaan päässyt täysimetykseen.

Kahden kuukauden jälkeen tein raskain sydämin päätöksen imetyksen lopettamisesta kokonaan. Lapsen maidon tarve lisääntyi ja se, mitä minun rinnoistani tuli, oli enää pieni osa hänen päivittäisestä ravinnostaan. Hän ei enää suostunut rinnalle, vaan söi tyytyväisenä vain pullosta. Jonkin aikaa pumppasin oman maitoni hänelle. Rinta kelpasi vain öisin. Yöimetykset pitenivät puolitoistatuntisiksi. Kauaa en sitä kestänyt. Kolmen ja neljän tunnin yöunet olivat liian vähän, vaikka sainkin päivällä ottaa torkkuja. Rintapumpun käyttäminen oli turhauttavaa, kun pulloon kertyi vain tippoja. Oli pakko lopettaa imetys yöllä ja siihen imetys sitten oikeastaan loppui. Se tuntuu vieläkin pahalta.

Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että asun hyvinvoivassa maailmankolkassa, jossa erilaisia äidinmaidonkorvikkeita on saatavilla joka paikasta ja lääkäriin pääsee helposti. Lapseni on kasvanut hienosti, ja hän on saanut ja saa läheisyyttä paljon. Nykyisin hän leikkiessään välillä piipahtaa luokseni, nojaa jalkoihini tai laskee päänsä syliini ja odottaa paijausta. Tiedän, ettei imettämättömyys ole estänyt meidän välillemme syntynyttä kiintymystä ja rakkautta. Hän ei ole sairastellut erityisen paljon. Nämä asiat kertovat minulle, ettei minulla olisi mitään syytä enää olla surullinen. Kaikki on hyvin. Huomaan kuitenkin, että tässä asiassa olen itsekäs.

Olisin halunnut imettää myös itseni takia. En koskaan saanut kokea, millaista on imettää vauvaa, joka jo osaa ottaa kontaktia ja seurustella. Olen imettänyt vastasyntynyttä nyyttiä. Vain muutaman kerran sain kokea, että lapsi tuli tyytyväiseksi ja kylläiseksi rinnallani. Minusta tuntuu, että äitiyden kokemuksestani jäi jotakin arvokasta ja erityistä pois. Enää en jatkuvasti törmää kysymyksiin imettämisestä, mutta erityisesti ensimmäisen puolen vuoden aikana haava revittiin auki lukuisia kertoja, kun ystävälliset ja minusta ja meistä kiinnostuneet ihmiset esittivät kysymyksen: ”Mites imetys sujuu?” tai ”Imetätkö sinä?” Tiedän, että olisin voinut vastata jotakin ympäripyöreää tai sanoa, etten halua puhua aiheesta, mutta en osannut. Olen rehellinen luonteeltani. Kerroin totuuden joka kerta ja joka kerta huomasin, että koin tarvetta puolustella itseäni ja perustella imettämättömyyttäni. Jos jotakin jää mieleesi tästä tekstistä, muista tämä: älä kysy tuoreelta äidiltä imetyksestä. Anna hänen itsensä kertoa juuri sen verran, kuin mitä hän haluaa. Imetys on äärettömän henkilökohtainen ja herkkä aihe.

Huomaan, että tämä tilinpäätökseni juuttui pitkäksi aikaa imetykseen. Onneksi vauvavuosi on ollut muutakin. On ihmeellistä seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä. Kun hän ensimmäistä kertaa kolmen kuukauden ikäisenä kääntyi selältään vatsalleen ja vatsaltaan selälleen, se oli minusta jännittävämpää kuin mikään aikaisemmin seuraamani kilpaurheilu, mutta se oli vasta alkua. Ryömiminen, konttaaminen, seisomaan nouseminen ja lopulta käveleminen ovat kaikki olleet sydäntä pakahduttavan ihania juttuja, joista olemme riemuinneet ääneen nauraen koko perhe. Osasin odottaa tätä osaa äitiydestä, mutta en silti arvannut, miten suuria tunteita pienetkin kehitysaskeleet minussa herättäisivät. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan jakaa sen kaiken Rikun kanssa. Me kaksi puhumme omaa käsittämätöntä kieltämme, sillä kukaan muu ei voi ymmärtää, kuinka merkityksellistä onkaan, että lapsi vei tänään roskan roskikseen, kun pyysin häntä. Kellekään toiselle ei avaudu, miten uskomattoman hieno on se varovainen ja veikeä tapa, jolla lapsi ylittää kynnyksen mennessään vessan ovesta sisälle. Kielen kehityksen seuraaminen on ihanaa. Nyt lapsemme osaa jo näyttää, missä hänen nenänsä, korvansa, napansa, kätensä ja jalkansa ovat. Kun hän kävelee olohuoneeseen, hän osoittaa ikkunassa olevaa joulukoristetta ja sanoo kuiskaavalla äänellä: ”Täh-ti.” Joulukoriste on ikkunassa vielä, sillä kumpikaan ei ole jaksanut ottaa sitä pois.

Vauvavuoden tilinpäätöksen hetkellä olemme nimittäin hyvin väsyneitä. Meillä herätään paljon öisin ja nukutaan epäsäännöllisesti päivisin. Valvominen jättää jälkensä, ja kun se kestää pitkään, väsymys jotenkin kertaantuu. Olemme jo pitkään hoitaneet öitä vuorotellen, kahden yön vuoroissa. Nukututkin yöt ovat minulle usein pätkittäisiä. Oma uni on muuttunut sellaiseksi. Kahden nukutun yön jälkeen voimia on aina hiukan. Silloin toimeennun siivoamaan tai hoitamaan jonkun muun rästihomman. Heti ensimmäinen heräily-yö vaivuttaa melankoliaan ja totaaliseen saamattomuuteen. Olen kerännyt käsittämättömän määrän kiloja vauvavuoden aikana. Alussa, kun lapsi vielä mahtui vaunukoppaan, hänet oli helppo kantaa kopassa kerrostalon rappuset alas, nakata koppa vaunuihin ja lähteä lenkille. Parhaat päiväunet hän nukkui liikkuvassa vaunussa, ja se usein pakotti liikkeelle. Puolen vuoden paikkeilla koppa jäi pieneksi ja päiväunet siirtyivät monesta muustakin syystä sisälle. Se vähensi arkiliikuntaani valtavasti. Sokeri on väsyneelle vastustamatonta. Sitten vielä olkapää tulehtui jatkuvasta rasituksesta ja lupaavasti alkanut viikottainen jumppatunti jäi. Fyysisesti tunnen olevani suorastaan raihnainen, mutta katseessani on valoa.

Viime päivät, tai oikeastaan yöt, ovat osoittaneet, että pientä toivoa yöunien paranemisesta saattaisi olla horisontissa. Lapsi on saanut ensimmäiset sisäkenkänsä, ja ulkonakin hän on jo tepastellut kumipohjaisilla toppatöppösillä. Pian tulee kevät ja me pelaamme varmasti silloin jo jalkapalloa yhdessä. Arkiliikunta lisääntyy taas huomaamatta. Ehkä kunnolliset yöunet ovat pian säännöllsiä ja ne saavat minut myös pitämään näppini erossa herkuista. Ehkä saan aikaiseksi varata ajan fysioterapiaan ja olkapäävaiva alkaa helpottaa. Ehkä saan vielä kehoni takaisin hallintaan.

Äidinrakkaudesta ja vauvavuoden raskaudesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Silti niihin on mahdotonta valmistautua. Kumpikin on niin syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, ettei edeltä käsin voi tietää, millä tavalla oma keho ja mieli niihin reagoivat. Monet lapsen saamiseen liittyvät asiat ovat äidille hyvin intiimejä, ja niistä puhutaan vain vähän ja vain harvojen kanssa. Jollakin tapaa koen, että minut on nyt otettu mukaan äitiyden salaseuraan, sillä nyt minullekin puhutaan näistä asioista. Suhde moneen ystävään ja tuttuun, joka on itse äiti, on muuttunut lämpimämmäksi ja syvemmäksi yhteisen elämäntilanteen myötä. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. On hyvä kuulua joukkoon, mutta on surullista ajatella, että olin enemmän ulkopuolella kuin aavistinkaan silloin, kun minulla ei vielä ollut lasta.

Päällimmäisenä tunteena juuri nyt, kaikkea tätä pohtiessani, on ihmetys ja kiitollisuus. Täytin kaksi viikkoa sitten neljäkymmentä vuotta. Unelma lapsesta ehti elää sydämessäni kauan ja tuli jo melkein haudatuksi. Nyt saan olla äiti ja olen sitä loppuelämäni – se on hämmästyttävää! Vielä hämmästyttävämpää on se, että meillä asuu persoonallinen pieni ihminen, joka on olemassa minusta riippumatta, vaikka on vielä monessa minusta riippuvainen. Se tekee nöyräksi. Yritän parhaani mukaan auttaa häntä kasvamaan omaksi itsekseen. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Äitiys on nyt lähtemätön osa minua, mutta se ei koskaan ole ollut ainut unelmani, ja elämässäni on edelleen tilaa muullekin. Nyt vauvavuoden päättyessä koen, että on aika uudenlaiselle tasapainon etsimiselle. Paljon on ennallaan, vielä enemmän on uutta. Tärkeysjärjestys on lopullisesti muuttunut.

Ikävä aamiaispöydässä

Anoppi kävi kylässä. Hän on ihana ihminen, nytkin kiikutti meille ruokaa pakastimeen ja lautasille. Helpottaa hurjasti arkea, kun voi joskus jättää ruuanlaiton väliin. Illalla menin tapani mukaan nukkumaan Akselin kanssa yhtä aikaa. Se on viime aikoina tapahtunut yhdeksältä. Joudun hetken odottamaan unta siihen aikaan, mutta se kannattaa. Heräämisiä on monta ja uni tulee tarpeeseen. Eilen unta odotellessani kuulin kotoisan keskustelun äänet olohuoneesta ja tunsin itseni kamalan yksinäiseksi.

Vauva muuttaa elämän rytmin. Meillä oli ennen tapana iltaisin, ja hitaina päivinä myös aamuisin, jutella sängyssä kaikesta maan ja taivaan välillä. Joskus katsottiin yhdessä hauskoja YouTube-videoita, joskus suunniteltiin viikonlopun ruokaostoksia, joskus unelmoitiin yhdessä, joskus avattiin sydämen syvimpiä sopukoita. Helliteltiin. Nykyisin käymme nukkumaan ja heräämme eri aikaan. Kaipaan entisiä iltoja ja aamuja.

Vaikka Akseli nukahtaakin kutakuinkin samoihin aikoihin iltaisin, ei hänellä vielä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Ihmeellistä kyllä, olemme kuitenkin usein päässeet Rikun kanssa syömään aamiaista yhdessä. Välillä Akseli pyörii mukana sylissä tai sitterissä, välillä nukkuu olohuoneen puolella. Tuntuu hyvältä istua ruokapöydässä yhdessä. Minä, joka olen herännyt yleensä jo paria tuntia aikaisemmin, nautin varhaisaamun hiljaisuuden vaihtumisesta touhuun ja elämän ääniin. Riku heräilee kahvia juoden. Luemme molemmat uutisia. Puhumme vähän.

Välillä toivon, että voisimme siirtää entiset makuuhuonekeskustelut näihin aamiaishetkiin, mutta eivät aikuisen rytmi ja pää tuosta vain sellaiseen sopeudu. Aamupalaa syödessä ei sydän herkästi avaudu. Ajatukset suuntautuvat ulospäin. Ihminen ikään kuin sijoittaa itsensä uuden päivän kontekstiin: aikaan, paikkaan ja maailmantilaan. Riku ei ole aamuihminen. Hän tarvitsee aikaa heräämiseen. Silloin unelmatkin vielä uinuvat eivätkä muutu sanoiksi. Vuoropuheluksi riittää uutisten kommentointi ja osuvalle sarjakuvalle nauraminen. Minäkin tarvitsen tunnetta, että olen osa tätä yhteiskuntaa ja sen tapahtumia, vaikka vietänkin päiväni kotona lapsen kanssa enkä juuri tapaa muita ihmisiä, jollei vaunulenkillä vastaantulijoita oteta lukuun. Olemme halunneet varjella Akselia flunssakauden kurimukselta ja pysytelleet tiiviisti kotosalla. Joskus katselen unenpörröistä rakastani pöydän yli ja huomaan, että minulla on ikävä häntä.

Yksinäisyys ei ole minulle hyväksi. Pian on aika alkaa etsiä vauvaelämään lisää sosiaalisuutta. Ikävä aamiaispöydässä ei kuitenkaan ole huono asia. Se kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja vetovoimasta. Me olemme edelleen rakastavaisia. Kipinä ei ole sammunut. Nyt olemme kuitenkin vielä paljon enemmän – olemme isä ja äiti. Parhaita hetkiä ovat nyt iltahellittelyjen ja – höpöttelyjen sijaan päivittäiset pysähtymiset oman ihmeemme äärellä. Hämmästelemme yhdessä kaunista, ihanaa, poikaamme, emmekä oikein ota uskoaksemme, että hän todella on meidän. Ajan kanssa löydämme taas varmasti aikaa toisillemmekin ja kehittyy uusia väyliä hellyydelle ja jakamiselle. Nyt tärkeintä meille molemmille on Akselin herkän ja hauraan elämän vaaliminen. Tämä on lyhyt ja ainutlaatuinen aika elämässämme.

Anopin vierailun kunniaksi puin eilen uuden pyjaman. Siinä on oikein kaunis ja naisellinen paita. Tassuttelin keittiöön, jossa Riku keitti tuttipulloja. Hän kääntyi minua kohti ja näin, kuinka hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän huudahti: ”Voi, miten kaunis sinä olet!” Ikävä hellitti hetkeksi.

Rakkausrunoista rakkauden hedelmään

Pidämme Kaisun kanssa molemmat kirjoittamisesta. Aika pian ensimmäisten treffien jälkeen jaoimme salaisuuden. Olimme molemmat kirjoittaneet nuorena runoja.

Tongimme toistemme arkistot. Emme tainkjr-haaneet montaakaan kyyneltä vuodattaa, mutta nauruun rävähdimme tuon tuostakin. Vakavuus, taiteellisuus ja oman itsensä näkeminen nuorena ja herkkänä huvittivat. Samalla ymmärsimme, että olimme kuitenkin olleet tosissamme. Syntyi ajatus: ”Entä jos kirjoittaisimme yhdessä runoja? Entä jos jakaisimme onnemme toisillekin ja julkaisisimme niitä?” Siitä sai alkunsa tämä blogi Kipinä ja ruoste kjr.fi. Elimme huumassa ja tunnustimme rakkautemme monen monessa runossa, kuten selaamalla Rakkausruno-kategoriaa voi huomata.

On kaunista huomata, miten enimmäkseen rakkausrunoihin keskittynyt blogi voi taipua rakkausrunoista niissä kuvatun rakkauden hedelmään. Elämä näyttäytyy kokonaisena ja juuri sellaisena kuin se on. Huuma on yhä tallella. Sen luonto on nyt vain toinen ja silti sama. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mikä on blogin seuraava vaihe ja yhtä mielelläni elän vauvaelämää ilman kiirettä minnekään.

Tässä Rikun runo Ääriviivat vuodelta 2011.

Piirrän ääriviivat.
Piirrän, minkä aion ottaa.
Kirjoitan runon ihollesi.

Otan kuvan, kynän ja ääriviivat.
Puhallan lämpimiksi.
Otan sinut syliini ja kuiskaan.

Piirrän ääriviivat uudestaan.
Käden, jalan, korvan ja sen nipukan,
toisen korvan, huulet ja kaiken,
mitä niiden ympärillä on.

Samana vuonna Kaisu kirjoitti runon Tahdon, joka julkaistiin hääpäivänämme.

Alkumme olivat sanat.
Luontomme kirjoitettuna paljaaksi.

Sanat etsivät ihoa.
Lauseet kietoutuivat toisiinsa.

Viimeinen ja kaiken alku
on yksi sana: tahdon.

Rakkaustulva ja hetkessä elämisen taito

Olin ollut pari kuukautta raskaana, kun ymmärsin rakastavani lastani – siis sitä pikkiriikkistä katkarapua muistuttavaa otusta sisälläni, jonka olemassa olosta olin tiennyt vasta muutaman viikon. Istuin koulutuksessa katsomassa videota, johon sisätyi liikuttava tarina isästä ja pojasta. Tarinan kertoja oli isä, ja hän kuvaili koskettavasti tunteitaan lastaan kohtaan. Sisälläni aukesivat vesipadot. Nieleskelin kyyneliä hämärässä huoneessa ja sain tehdä kaikkeni, etten ala parkua ääneen. Ymmärsin juuri sillä hetkellä hyvin kirkkaasti, että minusta tulee äiti, ja tunsin, kuinka rakkaus alkoi tulvia sisälläni.

Ihmeellisintä tuoreessa äitiydessä on juuri rakkaus. Se on läsnä kaiken aikaa, mutta välillä tulee hetkiä, kun se tulvii, vyöryy ylitseni, aukaisee patoja, pakottaa kasvamaan ja kivistää sydäntä. Synnytyksessä napanuora jouduttiin katkaisemaan ennen aikojaan ja siksi lapselta piti mitata hemoklobiini heti synnytyssalissa. Makasin lopen uupuneena vuoteellani ja kuulin, kuinka lapseni itki, kun verikoetta otettiin. Minäkin itkin, koska lapsellani oli hätä, enkä minä voinut auttaa häntä. Rakkaus tulvi pintaan huolena, tarpeena ottaa syliin ja lohduttaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä en voinut katsoa kokeen ottamista, vaikka osasinkin jo hillititä itseni. Silti kyyneleet kihosivat silmiini. Laboratorion persoonatonta seinää tuijottaessani olin äärettömän kiitollinen terveestä lapsestani ja ajattelin uudella myötätunnolla niitä vanhempia, joiden lapset käyvät läpi leikkauksia ja viettävät sairaalassa pitkiä aikoja.

Uninen nyytti kyhjöttää Äiti ja Akusylissäni suu hamuten kohti rintaani. Juuri herännyt pikkumies venyttelee hartaasti, haukottelee makeasti, siristelee silmiään ja lopulta puhkeaa aurinkoiseen hymyyn. Alaston, avuton ihmistaimi värisee pyyhkeen sisällä oltuaan ensimmäistä kertaa kylvyssä. Kiukkuisesti karjuva tomera suu rauhoittuu saadessaan ensimmäiset imut ravitsevaa maitoa. Kännykkäni valokuvakansio täyttyy kuvista, joissa sama tuhisija nukkuu eri paikoissa, joka kerta minun silmissäni eri tavalla hellyttävänä. Lapsen kummitäti on kylässä, sylittelee, vaihtaa vaippaa. Lapsi on kylläinen ja kuiva, mutta alkaa kuitenkin jonkin ajan kuluttua kitistä. Otan hänet syliini, puhelen ja heijaan. Hän rauhoittuu, huokaisee tyytyväisenä. Äidin rakkaus tulvii taas.

Oppisinpa elämään näissä hetkissä – kaikissa niissä – sillä lapselle on vain hetki. Hän ei suunnittele tulevaa eikä muistele menneitä. Hän on niin pieni, ettei hänellä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Aina, kun luulen, että alamme päästä rytmin syrjästä kiinni, tuleekin ihan erilainen päivä tai yö. Kaikki neuvolasta saadut opaslehtiset kertovat tämän meille vanhemmille, mutta emme usko herkästi. Me aikuiset olemme suunnittelijoita. Minä ihan erityisen paljon. Tarvitsen rakenteita ja rutiineja. Minulla on aina aikataulu. Stressaannun, kun se pettää.

Kummitädin vierailua varten suunnittelin ostavani kahvileipää vaunulenkillä käydessäni. Sitten kävi niin, että poikanen nukahti ensin sitteriin aamiaista syödessäni ja sen jälkeen uudestaan rinnalle. Aina kun yritin siirtää hänet koppaan, hän heräsi ja halusi uudestaan rinnalle. Vähän aikaa syötyään hän nukahti taas. Katsoin imettäessäni hauskaa ja älykästä elokuvaa ja annoin vauvan nukkua rinnalla. Minulla oli sylissäni tyytyväinen, suloinen vauva, istuin mukavasti sohvalla nauttien hyvästä viihteestä. Moni vaihtaisi kiireisen työpäivän tähän vaihtoehtoon. Minä en osannut rentoutua, koska vilkuilin vähän väliä kelloa ja laskin, milloin mahdollisesti olisi seuraavan pullon aika ja voisimme lähteä ulos. Vauva nukkui pätkissä ja lopulta ymmärsin, että tällä kertaa aamupäiväunet menivät näin. Emme ehtisi lenkille. Se ei haitannut mitään. Lapsi oli tyytyväinen ja kummitäti toi tullessaan runebergintorttuja. Minä olisin voinut kokonaan unohtaa stressin ja kelloon vilkuilun, jos en olisi ollut niin juuttunut omaan suunnitelmaani.

Uskon, että jos opettelen hyväksymään sen, että nyt en voi suunnitella, voin oppia nauttimaan vauva-arjesta ihan uudella tavalla. Tulviva rakkaus hoitaa minua, ja se pääsee valloilleen silloin, kun pysähdyn näkemään, kuulemaan ja tuntemaan lapseni tässä hetkessä. Epäonnistumisen ja kaaoksen tunteet tulevat useinmiten siitä, että suunnitelmat epäonnistuvat. Kaikki ei menekään, niin kuin olin kuvitellut. Entäpä, jos en kuvittelisi niin paljon. Jospa keskittyisin kuuntelemaan lastani ja elämään hänen alati muuttuvassa aikataulussaan kuin seikkailussa. Mitähän tämä päivä tuo tullessaan? Mitähän hauskaa me tänään keksimme?

Teemme hidasta matkaa

Teemme hidasta matkaa
tähden syttymisen hetkeen.
Aina, kun Joosefin jalka tarttuu
kivenmurikkaan kuoppaisella tiellä
tai Marian katseessa viipyvät
                   toivo ja huoli,
me aistimme sen.

Me tiedämme,
mitä tarkoittaa odotus.

Tänä vuonna enkelit laulavat
meidän kaupunkimme yllä ja
ymmärrämme syvemmin ja
kirkkaammin kuin koskaan,
miten suuri armo
voi kätkeytyä pieneen elämään.