Äitiys, identiteetti ja joukkoon kuuluminen

Kävin Tupperware-kutsuilla. Tilasin pari tuotetta, joita en ennen kutsuja ymmärtänyt tarvitsevani ja tapasin uusia, mukavia ihmisiä. Harmiton tapa irrottautua pariksi tunniksi vauva-arjesta, ajattelin, mutta kutsut pistivätkin isot rattaat raksuttamaan. Huomasin, että identiteettini on muutoksessa. Uusiin ihmisiin tutustuessani minulle valkeni , että minun pitää tutustua itsekin tähän uuteen minään, jolla on uusi määre: äiti.

Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Se tarkoittaa, että suurin osa ystävistäni on perustanut perheen jo vuosia sitten. Joidenkuiden lapset ovat jo täysi-ikäisiä, monelle ajankohtaisia ovat rippijuhlat ja vähän hitaammat pohtivat koulutien alun haasteita. Olen elänyt näiden ystävien rinnalla läpi odotuksen, syntymän, yövalvomiset ja uhmat. Olen saanut ihastella monen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä läheltä. Viime ajat olen monessa porukassa ollut jo ainoa lapseton. Yleensä minut on kelpuutettu tasa-arvoisena keskustelijana joukkoon, mutta on ollut niitäkin hetkiä, kun olen tuntenut kipeää ulkopuolisuutta. Olen kuitenkin enimmäkseen pärjännyt hyvin, sillä olen häpeämättömästi ominut sisareni lapset sillä tavoin omikseni, että rakastan heitä hurjasti ja minulla oli tapana äitikeskusteluissa puhua heistä vähän kuin omistani. Lapsettomuus ehti silti muodostua merkittäväksi osaksi identiteettiäni. Se oli niin suuri normista poikkeaminen, ettei sitä voinut sivuuttaa olan kohautuksella.

Tupperware-kutsuilla melkein kaikki olivat äitejä. Osalla vieraista oli lapset mukanaan. Minun vauvani oli kotona isänsä kanssa. Olisin voinut olla ihan rauhassa – kevyesti – ja keskustella muoviastioista. Sen sijaan höpötin hermostuneesti itsestäni, kerroin humoristisia juttuja väsyneenä sattuneista unohduksistani ja kun minulta sitten kohteliaasti kyseltiin vauvastani, kaivoin esiin kännykän ja aloin esitellä kuvia. Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan muu esitellyt kuvia lapsistaan. Olen aina pitänyt sosiaalisia taitoja yhtenä suurimmista vahvuuksistani, mutta nyt tunsin olevani keskeneräinen ja kömpelö.

Tein merkillisen havainnon. Olin sen kummemmin asiaa ajattelematta olettanut, että lapsen saamisen myötä pääsen erilaisuudestani ja kuulun joukkoon, mutta sellainen identiteetin muutos ei tapahdukaan hetkessä. Tunsin äitien joukossa edelleen ulkopuolisuutta. En tuntenut olevani samalla tavalla äiti kuin toiset. Huomasin myös, etten ole sittenkään vielä käsitellyt imetyspettymystäni loppuun asti, sillä joukossa olleet pari imettävää äitiä saivat minut tuntemaan itseni uhatuksi ja pelkäsin koko ajan, että joku kysyy minulta imetyksestä tai paheksuu kutsuilla oloa ilman vauvaa. Kukaan ei ollut minulle epäystävällinen tai edes etäisesti vihjannut näistä asioista. Epävarmuus oli kaikki oman pääni tuotosta.

Tuntui ihanalta palata kotiin. Kun sain Akselin syliini, äitiyteni oli taas kirkasta ja selkeää. Omassa pienessä perheyksikössämme minulla ei ole identiteettiongelmaa, on vain rakkautta. Äitinä oleminen vaikuttaa kuitenkin kaikkeen, mitä olen ja kulkee tästä lähtien mukanani kaikessa, mitä teen ja tulee osaksi kaikkia ihmissuhteitani niin työssä kuin vapaa-ajalla. Identiteettini on sidoksissa noihin suhteisiin. Niistä oli tähän ikään mennessä ehtinyt muodostua tyyni ja selkeä kokonaisuus, jonka keskipisteeksi Akseli yhtäkkiä tuli ja rikkoi tyynen pinnan. Sisimmän renkaan sisällä olen jo kuin kotonani, mutta pienet aallot liplattavat nyt yli koko elämäni, ja luulen, että on myös elämän pituinen taival ymmärtää, mitä kaikkea ne minulle ja minussa merkitsevät.

Tie isyyteen

Muistan purkaneeni synnytyksen jälkeistä masennusta tai pikemminkin pientä alakuloa muutama viikko sitten. Olen saanut kiinni tunteesta ja ymmärtänyt kauhistuttavia asioita itsestäni. Oma pienuus alkaa paljastua, kun huomaa yhtenä alakulon aiheuttajana oman itsekkyytensä. Lähden itsetutkiskelun syville vesille Kaisun johdattamana (ks. Kaisun kirjoitus Ikävä aamiaispöydässä).

Kävelimme Akselin kanssa tänään kuusi kilometriä. Hän nukkui vaunuissa ja minä lykkäsin häntä pitkin Kouvolan sohjoisia katuja. Liikunta tekee hyvää. Univormun napit ovat alkaneet viime päivinä hieman kiristää. Tulimme kotiin. Nostin Akun parvekkeelle jatkamaan uniaan. Riisuin päällimmäisen vaatekerroksen ja lämmitin toissapäiväisen kanakeiton lounaakseni.

LounaskattausHetken oli tarkoitus olla vain itselleni. Olin ollut urhea ja päästänyt Kaisun lounaalle ystävänsä kanssa ja sen jälkeen vielä kampaajalle. Olin täynnä omaa hyvyyttäni, kun lupasin hoitaa Akselia Kaisun poissaollessa. Lämmin keitto höyrysi pöydällä ja päivän lehti oli aseteltu lautasen vierelle. Samassa itkuhälytin rasahti ja vaativa ”Äääh” kaikui ilmoille. Aku heräsi ja vaati ruokaansa, jonka hän heti saikin. Tunsin olevani hyvä isä. Uhrasin lämpimän keiton poikani ja Kaisun hyväksi.

Tällaisia hetkiä on ollut useita. Kadun niistä jokaista ja siitä huolimatta saan itseni kiinni yhä uudelleen surkuttelemasta omaa menetettyä aikaani tai korottamasta itseäni Äiti Teresan tasolle uhrausteni tähden. Pahimmissa tapauksissa olen mielenosoituksellisesti tiuskaissut Kaisulle, jotain sopimatonta. Anna, Kaisu, anteeksi.

Olen alkanut miettiä, millaisia reittejä hyvään isyyteen saavutaan. Voin vain toivoa, että yksi tie kulkee onnen, alakulon ja itsesäälin kautta, koska kaikkea tätä on jo omalle reilun kahden kuukauden mittaiselle isämatkalleni sattunut.

Tiedän, ettei isyys tarvitse määreitä, kuten hyvä tai uhrautuva ja että ne siitä huolimatta kuuluvat isyyteen. Tiedän, että tie isyyteen löytyy parhaiten yhdessä maailman viisaimman ja kauneimman naisen kanssa. Jokainen yhdessä lapsen kanssa eletty päivä vie tiellä eteenpäin.

Yhä luotan myös Sinkkosen sanoihin, että kaikista vajavuuksistani huolimatta, olen Akselille riittävän hyvä isä. Mikä parasta, Kaisu tuli tänään kotiin kauniina, kuten aina ja iloisena ja poikamme viihtyi kanssani koko kolmetuntisen.

Loppuun vielä viimepäivien iltarukoukseni:

Rakas isä, kiitos Kaisusta. Kiitos Akselista. Anna meille rakkautta ja viisautta kasvattaa häntä. Ohjaa minua isyyden tiellä. Siunaa molempia rakkaitani. Siunaa kaikkia ystäviämme ja sukulaisiamme. Siunaa meidän kaikkien yö ja herätä meidät virkeinä ja uteliaina uuteen päivään. Aamen.

Ikävä aamiaispöydässä

Anoppi kävi kylässä. Hän on ihana ihminen, nytkin kiikutti meille ruokaa pakastimeen ja lautasille. Helpottaa hurjasti arkea, kun voi joskus jättää ruuanlaiton väliin. Illalla menin tapani mukaan nukkumaan Akselin kanssa yhtä aikaa. Se on viime aikoina tapahtunut yhdeksältä. Joudun hetken odottamaan unta siihen aikaan, mutta se kannattaa. Heräämisiä on monta ja uni tulee tarpeeseen. Eilen unta odotellessani kuulin kotoisan keskustelun äänet olohuoneesta ja tunsin itseni kamalan yksinäiseksi.

Vauva muuttaa elämän rytmin. Meillä oli ennen tapana iltaisin, ja hitaina päivinä myös aamuisin, jutella sängyssä kaikesta maan ja taivaan välillä. Joskus katsottiin yhdessä hauskoja YouTube-videoita, joskus suunniteltiin viikonlopun ruokaostoksia, joskus unelmoitiin yhdessä, joskus avattiin sydämen syvimpiä sopukoita. Helliteltiin. Nykyisin käymme nukkumaan ja heräämme eri aikaan. Kaipaan entisiä iltoja ja aamuja.

Vaikka Akseli nukahtaakin kutakuinkin samoihin aikoihin iltaisin, ei hänellä vielä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Ihmeellistä kyllä, olemme kuitenkin usein päässeet Rikun kanssa syömään aamiaista yhdessä. Välillä Akseli pyörii mukana sylissä tai sitterissä, välillä nukkuu olohuoneen puolella. Tuntuu hyvältä istua ruokapöydässä yhdessä. Minä, joka olen herännyt yleensä jo paria tuntia aikaisemmin, nautin varhaisaamun hiljaisuuden vaihtumisesta touhuun ja elämän ääniin. Riku heräilee kahvia juoden. Luemme molemmat uutisia. Puhumme vähän.

Välillä toivon, että voisimme siirtää entiset makuuhuonekeskustelut näihin aamiaishetkiin, mutta eivät aikuisen rytmi ja pää tuosta vain sellaiseen sopeudu. Aamupalaa syödessä ei sydän herkästi avaudu. Ajatukset suuntautuvat ulospäin. Ihminen ikään kuin sijoittaa itsensä uuden päivän kontekstiin: aikaan, paikkaan ja maailmantilaan. Riku ei ole aamuihminen. Hän tarvitsee aikaa heräämiseen. Silloin unelmatkin vielä uinuvat eivätkä muutu sanoiksi. Vuoropuheluksi riittää uutisten kommentointi ja osuvalle sarjakuvalle nauraminen. Minäkin tarvitsen tunnetta, että olen osa tätä yhteiskuntaa ja sen tapahtumia, vaikka vietänkin päiväni kotona lapsen kanssa enkä juuri tapaa muita ihmisiä, jollei vaunulenkillä vastaantulijoita oteta lukuun. Olemme halunneet varjella Akselia flunssakauden kurimukselta ja pysytelleet tiiviisti kotosalla. Joskus katselen unenpörröistä rakastani pöydän yli ja huomaan, että minulla on ikävä häntä.

Yksinäisyys ei ole minulle hyväksi. Pian on aika alkaa etsiä vauvaelämään lisää sosiaalisuutta. Ikävä aamiaispöydässä ei kuitenkaan ole huono asia. Se kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja vetovoimasta. Me olemme edelleen rakastavaisia. Kipinä ei ole sammunut. Nyt olemme kuitenkin vielä paljon enemmän – olemme isä ja äiti. Parhaita hetkiä ovat nyt iltahellittelyjen ja – höpöttelyjen sijaan päivittäiset pysähtymiset oman ihmeemme äärellä. Hämmästelemme yhdessä kaunista, ihanaa, poikaamme, emmekä oikein ota uskoaksemme, että hän todella on meidän. Ajan kanssa löydämme taas varmasti aikaa toisillemmekin ja kehittyy uusia väyliä hellyydelle ja jakamiselle. Nyt tärkeintä meille molemmille on Akselin herkän ja hauraan elämän vaaliminen. Tämä on lyhyt ja ainutlaatuinen aika elämässämme.

Anopin vierailun kunniaksi puin eilen uuden pyjaman. Siinä on oikein kaunis ja naisellinen paita. Tassuttelin keittiöön, jossa Riku keitti tuttipulloja. Hän kääntyi minua kohti ja näin, kuinka hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän huudahti: ”Voi, miten kaunis sinä olet!” Ikävä hellitti hetkeksi.

Syö, kakkaa ja nukkuu

Aina sanotaan, että vauva vain syö, kakkaa ja nukkuu. Kukaan ei puhu mitään siitä, ettei tämä kaikki tapahdu minkäänlaisessa rytmissä tai ainakin, kun luulee rytmin löytyneen vaihtuu sekä syöntiväli että syöntimäärä (osittaisimetämme). Urheiluruutua ei näe koskaan. Ainoa ohjelma, jonka aikana vauva on hiljaa ja tyytyväinen on merisää. Pitäisikö hankkia vene? 
aku-ja-isaVatsanväänteistä ja tuskaisesta pikkulapsesta ei kukaan isälle kerro mitään. Elämä vauvan kanssa opettaa, ja onneksi usein riittää, että kutsuu äidin paikalle. Tarkoitan tietytysti Akselin äitiä, vaikka omanikin olen tainnut jo pari kertaa kutsua hätiin. Onnea ovat isovanhemmat!
Vauvan tekemisissä ja rytmissä on riittänyt opeteltavaa. Vauvan lohduton itku tuntuu yhä kahden kuukauden jälkeen lähes kidutukselta. Lähes kidutusta on myös suojella lapsen yksityisyyttä. Tarkoitan, että olen ottanut tähän astisen elämäni n. 1000 söpöintä valokuvaa: Aku nukkuu, tissillä, äidin sylissä, selfie isän kanssa ja taas nukkumassa. Kidutusta on olla julkaisematta niitä kaikkia Facebookissa. Ehkä kuitenkin selviydyn, kun tarkoin harkiten tänne blogiin aina silloin tällöin yhden tai kaksi kuvaa laitan näkyville.

Oodi osittaisimettäjille

Minä osittaisimetän. Se on välillä raskasta. Usko meinaa loppua kesken ja tekee mieli luovuttaa. Jatkan, koska en oikeastaan voi muuta. Jatkan, koska sinnikkyys myös palkitaan ja saan kokea onnistumista ja iloa. Tämä teksti on kannustuspuhe minulle itselleni, koska olen sen tarpeessa. Uskon, että moni muukin on.

Osittaisimettäminen tarkoittaa, että vauva saa rintamaidon lisäksi myös äidinmaidonkorviketta. Käytännössä se tarkoittaa, että äiti sekä imettää lastaan että syöttää häntä pullosta, usein molempia jokaisella ruokailukerralla. Kukaan ei omasta halustaan valitse tätä tietä, vaan siihen päädytään, koska täysimettäminen ei syystä tai toisesta onnistu. Maitoa ei tule tarpeeksi. Joskus syy on helppo jäljittää, esimerkiksi sektio voi vaikuttaa maidon nousuun. Usein on kuitenkin niin, että mitään selvää syytä ei ole eikä sitä ole mahdollista selvittää. Silloin senhetkisen elämän olennaisin miksi-kysymys jää vaille vastausta. Mistä johtuu, etten pysty ruokkimaan lastani?

Osittaisimettämisessä pääsee tutustumaan kahteen maailmaan. Välillä muistan nähdä tämän positiivisena asiana. Yleensä kuitenkin tuntuu, että saan molempien vaivat, mutta vain osan eduista. Kaupanpäällisiksi tulee aimoannos syyllisyyttä, surua, pettymystä ja häpeääkin.

Täysimettäjän osa on siinä mielessä helppo, että pienokaisen ruoka kulkee koko ajan kätevästi mukana. Pulloja ei tarvita. Ruoka on aina sopivan lämpöistä. Yösyötöt sujuvat parhaimmillaan melkein puoliunessa. Bonuksena ovat tyytyväiset terveydenhoitajat ja lääkärit ja oikeastaan koko ympäröivä maailma. Imettävä äiti toimii, niin kuin äidin kuuluu toimia. Toisaalta hän on hyvin kiinni lapsessaan. Muut eivät voi ruokkia hänen lastaan. Imetys vie aikaa ja voi olla joskus hyvinkin kivuliasta ja työlästä. Voi tulla rintatulehduksia ja tiehyttukoksia. On hankittava imetysliivejä ja -vaatteita.

Korvikkeella lastaan ruokkiva äiti ei joudu kärsimään kipeistä rinnoista. Hän voi jättää lapsen isälle ja lähteä huoletta kampaajalle. Toimivan tuttipulloarsenaalin hankkiminen ja juuri oman lapsen pienelle ja kehittymättömälle ruuasulatukselle sopivan korvikkeen löytäminen on kuitenkin usein aikamoinen suo. Korvikkkeita ei lain mukaan saa mainostaa, mutta niistä ei kyllä ole mitään muutakaan tietoa helposti tarjolla. On vain yritettävä ja erehdyttävä. Öisin pullorumba on erityisen puuduttavaa. Ensimmäiset kuukaudet pullot pitää aina desinfioida keittämällä ja maito lämmittää. Se tekee myös kotoa lähtemisen konstikkaaksi. Jos julki-imettämistä saattavatkin jotkut paheksua, niin pienen vauvan pulloruokinta herättää myös merkittävää närkästystä. Jos ette usko, niin käykää seuraamassa hetki mitä hyvänsä internetin imetysaiheista keskustelua. Eräs äiti kirjoitti joutuneensa jättämään harrastusryhmän, jossa kävi vauvan kanssa. Tunnin lopuksi kaikki muut imettivät vauvojaan, hän yksin kaivoi pullon laukustaan. Katseet olivat hänelle liikaa. Ehkä kukaan ei todellisuudessa ajatellut hänestä mitään pahaa, mutta tunne oli todellinen. Jos huonosti käy, voi korvikeäiti saada asenteellista kohtelua jopa neuvolassa. Pullukkaa puolivuotiasta rintalasta kehutaan hienosta kasvusta, saman kokoinen korvikevauva onkin sitten huolestuttavan lihava ja liikaa syönyt.

Osittaisimettäjä on kiinni lapsessaan täysimettäjän tavoin ja asettaa samalla tavalla rintansa alttiikisi kaikenlaisille kivuille. Hän saa myös kontolleen kaikki pulloruokinnan riesat. Vauvan syöttäminen on melkoista taiteilua. Oikean korvikemäärän löytäminen on haastavaa. On varottava antamasta liikaa, jotta vauva viihtyisi rinnallakin. Koko ajan vaarana on, että maidon tulo entuudestaan vähenee. Toisaalta nälkäänsä itkevältä lapselta ei voi kieltää syömistä. Pullosta maito tulee paljon helpommin kuin rinnasta. Lapsen on tehtävä paljon enemmän työtä ruokansa eteen rinnalla ollessaan. Osittaisimettäjä pelkää koko ajan sitä päivää, kun vauva kieltäytyy näkemästä vaivaa rinnalla ja huolii vain pullon. Kun balanssi löytyy, se pitää löytää kohta uudelleen, sillä lapsi kasvaa koko ajan ja maidon tarve lisääntyy. Virhearvioinnit saavat aina aikaan syyllisyydentunteita: Olen huono äiti, koska olen pitänyt lastani nälässä. Olen huono äiti, koska olen syöttänyt lapselleni liikaa korviketta ja imetys vaarantuu.

Imetysvalistuksessa ensimmäinen neuvo on, että maitoa tulee, kun vauva imee. Hän ikään kuin tilaa tarvitsemansa määrän. Siksi on tärkeää antaa vauvan olla rinnalla niin paljon kuin hän haluaa. Imetystä voi lisäksi tehostaa esim. pitämällä vauvaa ihokontaktissa ja pumppaamalla rintapumpulla aina imetysten jälkeen ikään kuin lisätilausta, vastasyntyneet kun eivät aina jaksa tilata tarpeeksi. Moni osittaisimettäjä on toteuttanut näitä konsteja viikkokausia, kunnes horjuu unen puutteen takia jo ihan hämärän rajamailla. Kun maitoa ei tule riittävästi, voi pikkuinen olla rinnalla koko ajan yötä päivää. Itkua on paljon – todennäköisesti lapsen lisäksi myös äidin. Äiti imettää ja pumppaa ja muun ajan pesii vauvansa kanssa ihokontaktissa. Koska korvikettakin on pakko antaa, äiti myös opettelee pullojen kanssa elämistä. Sinnikkäimmät hankkivat imetysapulaitteen, jossa korvike laitetaan kaulaan ripustettavaan pulloon. Siitä se ohjataan ohuen ohuita letkuja myöten rinnalle. Letkut teipataan rintoihin kiinni ja lapsi saa korvikkeen samalla, kun imee rintaa. (Minä kokeilin laitetta kerran ja luovutin heti. Niin paljon minun hikeäni ja vauvan kyyneleitä olisi vaatinut siihen opettelu, etten jaksanut siihen ryhtyä.) Olen kuullut useamman tarinan isoäideistä, jotka ovat lopulta puhuneet tyttärilleen järkeä, passittaneet heidät nukkumaan ja antaneet vauvalle pullosta ruokaa masun täyteen. Rauha on palannut huusholliin, mutta sen mukana on tullut taas syyllisyyden tunne: annoinko periksi liian helposti?

Innokkaimmat imetyksen puolestapuhujat ovat tavallisia äitejä sosiaalisen median vertaistukiryhmissä. Heidän imetyksensä on onnistunut ja neuvotut konstit ovat toimineet silloin, kun on ollut vaikeuksia. Heidän maailmassaan maito ei lopu. Heillä on paljon neuvoja. Keskusteluja sävyttävä perusolettama on, että maitoa tulee riittävästi, jos äiti vain jaksaa imettää. Korvikkeen antaminen on pois vauvan ”tilauksesta”, ja siksi sitä on viimeiseen asti vältettävä. Tämän eetoksen sisäistin minäkin jo raskausaikana. Oli kauhea järkytys, kun lapseni paino laski sairaalassa niin paljon, että lisämaitoa jouduttiin antamaan jo siellä. Ensimmäiset päivät ja viikotkin odotin koko ajan, että maito vihdoin nousisi kunnolla. Sain neuvolasta lainaksi sähköisen rintapumpun. Pumppasin, imetin ja toivoin. Tavoite oli vähentää korvikkeen määrää vähitellen ja siirtyä täysimetykseen. Kävi kuitenkin niin, ettei maitoa missään vaiheessa tullut tarpeeksi. Lopulta hyväksyin sen tosiasian, että minä olen osittaisimettäjä. Sen jälkeen arki on muuttunut helpommaksi, mutta tunteet vaativat vielä käsittelyä.

Sille, että imetys ei suju niin kuin pitäisi, on oma sana. Puhutaan imetyspettymyksestä. Jollei ole itse kokenut sitä, se kuulostaa helposti länsimaisen yltäkylläisyydessä elävän ihmisen turhan murehtimiselta. Eiväthän lapsemme joudu näkemään nälkää. Ilmiö on kuitenkin hyvin todellinen. Tälläkin hetkellä joku äiti itkee lohdutonta itkua, koska äitiyden biologia on hänen kohdallaan pettänyt. Osittaisimettäjät taistelevat ensimmäiset vaativat viikot vastasyntyneen hoitamisessa kaiken aikaa myös oman päänsä sisällä selvitäkseen yli imetyspettymyksestä. Se on haava, joka kirvelee pitkään ja ärtyy helposti uudelleen. He sinnittelevät aikaa ja voimia vaativan tehtävän edessä. He haluavat imettää lastaan, vaikka se on epäkäytännöllistä ja hankalaa eikä ole koskaan tarpeeksi vauvalle. He etsivät omaan tilanteeseen sopivia tapoja selviytyä sekä käytännön kysymyksistä että tunnekuohuistaan.

Oodi osittaisimettäjille on pitkä. Siinä on monta säkeistöä. Jokainen osittaisimettäjä tarvitsee omansa, sillä jokaisen kamppailussa on omat sävynsä ja aiheensa, vaikka niissä onkin sama teema ja sama rytmiikka. Minun säkeistössäni aiheena on oman imetyksen arvostus. Siinä sanotaan, että imetys on ihan oikeaa imetystä, vaikka maitoa tulisi vain vähän. Sillä vähälläkin on arvoa. Se vahvistaa lapseni vastustuskykyä ja tarjoaa hänelle ikiaikaisen äidin ja lapsen välisen erityisen yhteyden kokemuksen. Säkeistössäni rohkaistaan minua vaalimaan jokaista imetyshetkeä ja iloitsemaan niistä, sillä ne eivät ehkä kestä kovin kauaa. Siinä vakuutetaan, että olen tehnyt riittävästi, mutta rohkaistaan myös jatkamaan sinnikkäästi, vaikka vastoinkäymisiä tulee.

Kaikki vauvojen äidit ansaitsisivat oman oodinsa. Täysimettäjät, osittaisimettäjät ja korvikeäidit – jokaisen äitiys on yhtä arvokasta riippumatta siitä, mistä vauva saa ravintonsa. Tämän tekstin tarkoitus ei ole marttyyrimaisesti korottaa osittaisimettäjiä muiden yläpuolelle. Sen tarkoitus on, niin kuin alussa kirjoitin, rohkaista minua ja muita osittaisimettäjiä, sillä tämä on minun äitiyteni todellisuus juuri nyt.

Rakkausrunoista rakkauden hedelmään

Pidämme Kaisun kanssa molemmat kirjoittamisesta. Aika pian ensimmäisten treffien jälkeen jaoimme salaisuuden. Olimme molemmat kirjoittaneet nuorena runoja.

Tongimme toistemme arkistot. Emme tainkjr-haaneet montaakaan kyyneltä vuodattaa, mutta nauruun rävähdimme tuon tuostakin. Vakavuus, taiteellisuus ja oman itsensä näkeminen nuorena ja herkkänä huvittivat. Samalla ymmärsimme, että olimme kuitenkin olleet tosissamme. Syntyi ajatus: ”Entä jos kirjoittaisimme yhdessä runoja? Entä jos jakaisimme onnemme toisillekin ja julkaisisimme niitä?” Siitä sai alkunsa tämä blogi Kipinä ja ruoste kjr.fi. Elimme huumassa ja tunnustimme rakkautemme monen monessa runossa, kuten selaamalla Rakkausruno-kategoriaa voi huomata.

On kaunista huomata, miten enimmäkseen rakkausrunoihin keskittynyt blogi voi taipua rakkausrunoista niissä kuvatun rakkauden hedelmään. Elämä näyttäytyy kokonaisena ja juuri sellaisena kuin se on. Huuma on yhä tallella. Sen luonto on nyt vain toinen ja silti sama. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mikä on blogin seuraava vaihe ja yhtä mielelläni elän vauvaelämää ilman kiirettä minnekään.

Tässä Rikun runo Ääriviivat vuodelta 2011.

Piirrän ääriviivat.
Piirrän, minkä aion ottaa.
Kirjoitan runon ihollesi.

Otan kuvan, kynän ja ääriviivat.
Puhallan lämpimiksi.
Otan sinut syliini ja kuiskaan.

Piirrän ääriviivat uudestaan.
Käden, jalan, korvan ja sen nipukan,
toisen korvan, huulet ja kaiken,
mitä niiden ympärillä on.

Samana vuonna Kaisu kirjoitti runon Tahdon, joka julkaistiin hääpäivänämme.

Alkumme olivat sanat.
Luontomme kirjoitettuna paljaaksi.

Sanat etsivät ihoa.
Lauseet kietoutuivat toisiinsa.

Viimeinen ja kaiken alku
on yksi sana: tahdon.

Rakkaustulva ja hetkessä elämisen taito

Olin ollut pari kuukautta raskaana, kun ymmärsin rakastavani lastani – siis sitä pikkiriikkistä katkarapua muistuttavaa otusta sisälläni, jonka olemassa olosta olin tiennyt vasta muutaman viikon. Istuin koulutuksessa katsomassa videota, johon sisätyi liikuttava tarina isästä ja pojasta. Tarinan kertoja oli isä, ja hän kuvaili koskettavasti tunteitaan lastaan kohtaan. Sisälläni aukesivat vesipadot. Nieleskelin kyyneliä hämärässä huoneessa ja sain tehdä kaikkeni, etten ala parkua ääneen. Ymmärsin juuri sillä hetkellä hyvin kirkkaasti, että minusta tulee äiti, ja tunsin, kuinka rakkaus alkoi tulvia sisälläni.

Ihmeellisintä tuoreessa äitiydessä on juuri rakkaus. Se on läsnä kaiken aikaa, mutta välillä tulee hetkiä, kun se tulvii, vyöryy ylitseni, aukaisee patoja, pakottaa kasvamaan ja kivistää sydäntä. Synnytyksessä napanuora jouduttiin katkaisemaan ennen aikojaan ja siksi lapselta piti mitata hemoklobiini heti synnytyssalissa. Makasin lopen uupuneena vuoteellani ja kuulin, kuinka lapseni itki, kun verikoetta otettiin. Minäkin itkin, koska lapsellani oli hätä, enkä minä voinut auttaa häntä. Rakkaus tulvi pintaan huolena, tarpeena ottaa syliin ja lohduttaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä en voinut katsoa kokeen ottamista, vaikka osasinkin jo hillititä itseni. Silti kyyneleet kihosivat silmiini. Laboratorion persoonatonta seinää tuijottaessani olin äärettömän kiitollinen terveestä lapsestani ja ajattelin uudella myötätunnolla niitä vanhempia, joiden lapset käyvät läpi leikkauksia ja viettävät sairaalassa pitkiä aikoja.

Uninen nyytti kyhjöttää Äiti ja Akusylissäni suu hamuten kohti rintaani. Juuri herännyt pikkumies venyttelee hartaasti, haukottelee makeasti, siristelee silmiään ja lopulta puhkeaa aurinkoiseen hymyyn. Alaston, avuton ihmistaimi värisee pyyhkeen sisällä oltuaan ensimmäistä kertaa kylvyssä. Kiukkuisesti karjuva tomera suu rauhoittuu saadessaan ensimmäiset imut ravitsevaa maitoa. Kännykkäni valokuvakansio täyttyy kuvista, joissa sama tuhisija nukkuu eri paikoissa, joka kerta minun silmissäni eri tavalla hellyttävänä. Lapsen kummitäti on kylässä, sylittelee, vaihtaa vaippaa. Lapsi on kylläinen ja kuiva, mutta alkaa kuitenkin jonkin ajan kuluttua kitistä. Otan hänet syliini, puhelen ja heijaan. Hän rauhoittuu, huokaisee tyytyväisenä. Äidin rakkaus tulvii taas.

Oppisinpa elämään näissä hetkissä – kaikissa niissä – sillä lapselle on vain hetki. Hän ei suunnittele tulevaa eikä muistele menneitä. Hän on niin pieni, ettei hänellä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Aina, kun luulen, että alamme päästä rytmin syrjästä kiinni, tuleekin ihan erilainen päivä tai yö. Kaikki neuvolasta saadut opaslehtiset kertovat tämän meille vanhemmille, mutta emme usko herkästi. Me aikuiset olemme suunnittelijoita. Minä ihan erityisen paljon. Tarvitsen rakenteita ja rutiineja. Minulla on aina aikataulu. Stressaannun, kun se pettää.

Kummitädin vierailua varten suunnittelin ostavani kahvileipää vaunulenkillä käydessäni. Sitten kävi niin, että poikanen nukahti ensin sitteriin aamiaista syödessäni ja sen jälkeen uudestaan rinnalle. Aina kun yritin siirtää hänet koppaan, hän heräsi ja halusi uudestaan rinnalle. Vähän aikaa syötyään hän nukahti taas. Katsoin imettäessäni hauskaa ja älykästä elokuvaa ja annoin vauvan nukkua rinnalla. Minulla oli sylissäni tyytyväinen, suloinen vauva, istuin mukavasti sohvalla nauttien hyvästä viihteestä. Moni vaihtaisi kiireisen työpäivän tähän vaihtoehtoon. Minä en osannut rentoutua, koska vilkuilin vähän väliä kelloa ja laskin, milloin mahdollisesti olisi seuraavan pullon aika ja voisimme lähteä ulos. Vauva nukkui pätkissä ja lopulta ymmärsin, että tällä kertaa aamupäiväunet menivät näin. Emme ehtisi lenkille. Se ei haitannut mitään. Lapsi oli tyytyväinen ja kummitäti toi tullessaan runebergintorttuja. Minä olisin voinut kokonaan unohtaa stressin ja kelloon vilkuilun, jos en olisi ollut niin juuttunut omaan suunnitelmaani.

Uskon, että jos opettelen hyväksymään sen, että nyt en voi suunnitella, voin oppia nauttimaan vauva-arjesta ihan uudella tavalla. Tulviva rakkaus hoitaa minua, ja se pääsee valloilleen silloin, kun pysähdyn näkemään, kuulemaan ja tuntemaan lapseni tässä hetkessä. Epäonnistumisen ja kaaoksen tunteet tulevat useinmiten siitä, että suunnitelmat epäonnistuvat. Kaikki ei menekään, niin kuin olin kuvitellut. Entäpä, jos en kuvittelisi niin paljon. Jospa keskittyisin kuuntelemaan lastani ja elämään hänen alati muuttuvassa aikataulussaan kuin seikkailussa. Mitähän tämä päivä tuo tullessaan? Mitähän hauskaa me tänään keksimme?

Eroon äitiysperfektionismista

Kun tulee 38-vuotiaana raskaaksi ensimmäistä kertaa, on tilanteessa, jossa likipitäen kaiki ystävät ja tuttavat ovat jo lapsellisia. Ikätoverien lapsiluku on suurimmalla osalla jo täynnä, ja moni elää juuri ruuhkavuosien kiireisintä huippua. Siitä seuraa monenlaista. Vauvalle ei tarvitse ostaa juurikaan vaatteita, peittoja, leluja ja muita tykötarpeita, sillä on monia, jotka mielellään lahjoittavat omassa perheessä tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Verrattain pienituloisena perheenä olemme tästä todella kiitollisia.

Tavaran lisäksi ystäväpiirille on kertynyt paljon kokemusta. Niinpä vertaistukea vanhemmuuden haasteissa on saatavissa helposti. Sosiaalisen median ansiosta ajatusten vaihto on helppoa. Facebookissa on myös erilaisia teemaryhmiä. Minä liityin jo raskausaikana ystävien suosituksesta Imetyksen tuki ry:n ryhmään ja ahmin sen kautta tietoa imetyksestä. Lisäksi kuulun kestovaippojen ja kantovälineiden kierrätys -ryhmään. Siellä keskustellaan ihan kaikesta mahdollisesta – yllättävän vähän kestovaipoista. Ihmiset kysyvät neuvoa mitä erilaisimpiin pulmiinsa. Isossa ryhmässä on aina joku, jolla on kokemusta tai tietotaitoa. Lähtökohtaisesti tämä kaikki on hyvää. Minulla on valtava määrä tukea tarjolla. En ole yksin minkään äitiyteen liittyvän kysymyksen kanssa.

On kuitenkin melkein mahdotonta tulla äidiksi omaksumatta joitakin tässä ajassa hyvään äitiyteen liittyviä ihanteita, ja niistä syntyy salakavalasti oman pään sisälle mittari, jolla äitiyttään arvioi. Kaikki keskusteluryhmät, ystävien hyvää tarkoittavat neuvot ja sekä neuvolasta että netistä löytyvä materiaali maalaavat kuvan hyvästä äitiydestä, joka synnyttää riittämättömyyden tunteita, jos ihanteita on vaikea toteuttaa tai varsinkin, jos valitsee vapaaehtoisesti toisen tien.

Hyvä äiti imettää lastaan suositusten mukaisesti. Jos imetyksessä on ongelmia, hän hakee niihin apua ja tekee kaikkensa niiden ratkomiseksi. Meidän huushollissamme on tällä hetkellä kaksi rintapumppua, imetysapulaite ja erilaisia mahdollisimman paljon rintaa imitoivia tuttipulloja. Akseli on nyt kuukauden vanha, ja olen osittaisimettänyt häntä syntymästä asti. Olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että kaikista imetyksen tehostamisyrityksistä huolimatta oma maitoni ei tule riittämään. Silti aina kun lapsi syö tyytyväisenä pullosta, mietin, olenko tehnyt tarpeeksi. Imetyksen tuen ryhmää seuranneena tiedän, että olisin voinut tehdä paljon enemmän, mutta en vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Imetysapulaitteen sain toissapäivänä, mutta se on vieläkin testaamatta. Osien desinfioimisen ja käytön opettelu univajeisen vauva-arjen keskellä vaatii ryhdistäytymistä. On pitänyt nukkua ja syödä, hetkittäin jopa vain olla. Tällaisia laminlyönneiltä tuntuvia ratkaisuja teen päivittäin.

Viime aikoina olenkin alkanut tuntea ärtymystä hyvää tarkoittavaa imetysvalistusta kohtaan. Sisäistin jo raskausaikana Itun materiaaleista, että maito kyllä riittää, jos on halua imettää. On siis melkein mahdotonta uskoa yrittäneensä tarpeeksi, kun maito ei riitä. Onneksi ystävät kertovat toisenlaisesta totuudesta. Päätin olla alistumatta häpeän tunteille ja kerroin osittaisimetyksestäni Facebookissa. Kommentteja suorastaan satoi. Minulla olikin lukuisia kohtalotovereita. Nyt olen liittynyt Facebookissa kahteen uuteen ryhmään, Korvikemutseihin ja Osittaisimettäjiin. Huomaan, etten ole ainut, joka on kokenut ahdistusta imetysvalistuksen äärellä. Onneksi tähänkin löytyi vertaistukea!

Hyvään ja vastuulliseen äitiyteen kuuluvat tietysti myös kestovaippailu ja myöhemmin luomuruoka. Valistuneimmat harrastavat myös sormiruokailua ja vessahätäviestintää. Minulla on korviketta syövä ja kertakäyttövaippoja käyttävä vauva. Joudun taloudellisista syistä palaamaan töihin heti vanhempainrahakauden päätyttyä, joten arvaan, että aikanaan tulee turvauduttua myös kaupan valmiisiin vauvanruokiin. Näillä meriiteiillä en kohoa kovin korkealle äitiysmittarissa. Ennen äidiksi tuloa en olisi uskonut, että välitän tällaisista ulkoisista ja osittain varmasti oman pääni konstruoimista paineista. Järkeni kieltää minua kiinnittämästä niihin huomiota, mutta tunteita on vaikeampi hallita. Olen tottunut työelämässä antamaan kaikkeni ja siitä palkinnoksi saamaan hyviä tuloksia. Äitiys on kuitenkin ihan toisenlainen asia. Se on ihmissuhde, ei suoritus. Tämän totuuden sisäistäminen on minulle vaikeaa.

Vanha ensisynnyttäjä joutuu hyväksymään, että suurin osa samassa tilanteessa olevista on vähintään kymmenen vuotta nuorempia ja monet nuoret taas ovat äiteinä kokeneempia. Tämä on minulle uusi kokemus. Virkaikäni ja biologinen ikäni ovat tähänastisessa elämässäni korreloineet aina hyvin. Onneksi ystäväpiirissäni on myös muita neljänkympin hujakoilla äidiksi tulleita.

Lapsen hoitoon ja äitiyteen liittyvät asiat herättävät paljon tunteita ja ihmisillä on niistä vahvoja mielipiteitä. En ole koskaan saanut Facebook-päivityksiini niin paljon kommentteja kuin nyt, kun kerron entiseen tapaani pieniä arkisia asioita arjestani, mutta arkeen kuuluukin vauva. Ihmiset haluavat kertoa omista samoihin aiheisiin liittyvistä kokemuksistaan ja ovat innokkaita neuvomaan. Hyvin usein kommentit ja neuvot alkavat sanoilla “esikoisen aikaan minäkin…” Moni useamman lapsen äiti haluaisi säästää minut niiltä sudenkuopilta, joihin itse on aikanaan kompastunut. Lapset ja tilanteet ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Äitiys on pakko elää todeksi hetki hetkeltä ja löytää omaan perheeseen sopivat tavat toimia. Neuvot auttavat vain osittain. Juuri meidän tilannettamme ei kukaan ole meitä ennen elänyt. Jo ikäni vuoksi on todennäköistä, että Akseli on meidän ainut lapsemme. Olen huomannut, että tämäkin tosiasia laskee pisteitäni äitien rankingissa. Esikoiset ovat harjoituskappaleita, ja heikkoina hetkinäni tunnen olevani ikään kuin harjoitusäiti. Todelliset äitiyden taidot pääsevät kukoistukseensa vasta monilapsisissa perheissä.

Olen päättänyt alkaa tietoisesti taistella äitiysperfektionismia vastaan. En tarkoita, että missään mainitsemissani ihanteissa olisi mitään pahaa. Taisteluni ei ole julkista tai periaatteellista. Se on taistelua oman pään ja sydämen tasolla. Haluan oppia olemaan kiitollinen terveestä, ihanasta lapsestani ja luottamaan siihen, että olen hänelle hyvä äiti, sillä kukaan ei tunne hänen tarpeitaan paremmin kuin minä, eikä kukaan rakasta häntä yhtä paljon – paitsi tietysti hänen isänsä. Rakkaus on meidän perheemme tärkein ihanne.

Synnytyksen jälkeinen masennus isällä

Voiko isäkin kokea synnytyksen jälkeistä masennusta? Tunteet vaihtelevat täydellisestä onnesta epätoivoon. Olen yhtä aikaa maailman onnellisin mies ja kuitenkin häpeän kyvyttömyyttäni vauvan kanssa.

Vauvan itkeminen saa stressihormonit pyörimään. Nyt pitäisi tehdä jotain, mutten osaa. Ei vauva kuitenkaan rauhoitu. Tarvitaan äitiä.

Parhaita hetkiä päivässä ovat yhteiset nukkumishetket, joita kuitenkin varjostaa odotus pian kuuluvasta rääkäisystä, johon isä ei osaa eikä voi vastata. Taas tarvitaan äitiä, joka tarvitsisi unta jaksaakseen.

Isän rooli on katsoa sivusta. Aina se ei ole helppoa. Olen itkenyt näiden kahden ensimmäisen isyyslomaviikon aikana useammin kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä – osan sentään onnen kyyneliä.

Yritän pitää asuntoamme siistinä ja käyn kaupassa. Isyyslomaa on vielä viikko jäljellä. Yritän korvata puuhasteluillani kyvyttömyyttäni rauhoittaa lastani. Samalla tunnen häpeää siitä, että olen oikeastaan onnellinen siitä, että rääkäisyjen hoito on pääsääntöisesti äidin tehtävä. Käyn laittamassa pyykit koneeseen.

Minulle kerrotaan, että tämä on normaalia. Kaisu sanoo, että olen liian empaattinen. Toivon kovasti löytäväni keinon antaa hänelle lepoa.

Rakastan Kaisua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tiedän, että osoittamalla rakkauteni hänelle, voi hän rakastaa Akselia enemmän kuin ketään toista. Rakkaudesta lähtevä ajoittainen alakulo taitaa kuitenkin olla hyvä lähtökohta elämään. Olen myös lukenut ja kuullut ystäviltä, että alakulo helpottaa. Nyt jo huomaan, miten onnelliset jaksot ottavat päivästä vallan.

Pian jo pelaamme Akselin kanssa tyytyväisinä frisbeegolfia ja hän osaa kertoa, koska on nälkä ja käy pusikossa ilman rääkäisyä. Elämä on ihanaa.