Vanhemmuudesta, liikunnasta ja painonhallitsemattomuudesta

Pari vuotta ennen kuin tulin raskaaksi, teimme mieheni kanssa yhdessä elämäntapamuutoksen – sellaisen perinteisen, ilman mitään erityistä muodikasta ruokavaliota tai ohjelmaa. Aloimme vain syödä suunnitelmallisemmin ja terveellisemmin ja liikkua enemmän. Meillä oli molemmilla reilusti ylipainoa, joten muutos oli todella tarpeellinen. Kiloja alkoikin karista mukavasti. Missään vaiheessa emme ajatelleet elämäämme laihdutuskuurina, mutta kalorien laskeminen hiipi kuitenkin osaksi arkeamme ja usein söimme aika erikoisia ruokalajeja, jotka oli optimoitu täyttämään vatsaa mahdollisimman vähin kalorein.

Kun lapsi ilmoitti tulostaan, elin elämää, johon kuului useita liikuntaharrastuksia ja liikuin melkein joka päivä. Koska minulla edelleen oli ylipainoa, sain lääkäriltä ohjeen, että olisi hyvä, jos raskausaikana painoni ei nousisi lainkaan. Silloin minä laihtuisin vauvan kasvaessa. Neuvolassa ei oltu niin tiukkoja ja pientä painonnousua pidettiin normaalina ja hyvänä asiana. Painoni pysyi kuitenkin hyvin kurissa. Liikuntaharrastukset jäivät yksitellen pois mahan kasvaessa, mutta kävelylle raahasin itseni ihan viimeisiin päiviin asti. Silti jännitin jokaista neuvolan punnitusta paljon. En koskaan saanut neuvolassa mitään muuta kuin kannustusta, mutta kaverien kertomat tarinat saarnaavista terveydenhoitajista ja muutamat omat ikävät muistot paheksuvista ja kauhistelevista terveysihmisistä kaikuivat takaraivossani joka kerta neuvolaan ajaessani ja aina pelkäsin, että tällä kertaa olen kasvanut kannustusmarginaalin yli ja siirtynyt motkotusluokkaan. Lapsen synnyttyä mahduin hyvin vanhoihin vaatteisiini. Olin helpottunut, mutta liian aikaisin. En nimittäin osannut ennakoida, millaisia haasteita vauva-aika toisi painonhallinnalle.

Raskausaikana teimme yhteisen päätöksen huolehtia syömisestä ja liikunnasta myös vauvan synnyttyä. Ajattelimme, että se on priorisointikysymys. Valitsemme itse, miten aikamme käytämme ja haluamme käyttää sitä jatkossakin liikkumiseen. Raskauden loppuvaiheessa oikein kaipasin kunnon jumppaa tai reipasta sauvakävelyä, joihin en enää kyennyt, ja iloitsin siitä, että pian pääsisin liikkumaan kunnolla. En tullut ajatelleeksi, että uni menee tarvehierarkiassa liikunnan ohi oikeastaan aina, vaikka kuinka olisi etukäteen päättänyt priorisoida. Aluksi olin kyllä härkäpäinen. Tein pitkiä vaunulenkkejä ja raahauduin ulos vaikka räntäsateessa. Lapsi nukkui hyvin vaunuissa, ja välillä oli vähän pakkokin siitä syystä lähteä liikkeelle. Paradoksaalista kyllä, minulle kävi kuitenkin niin, että sitä mukaa, kun lapsi oppi itse liikkumaan, minä liikuin yhä vähemmän. Hän syntyi tammikuussa, ja kesän lopussa hän alkoi nukkua päiväunensa sisällä. Minä jäin lopullisesti sohvan pohjalle, kun tuli syksy ja rospuuttokelit ja aloitin työt. Edelleen herättiin joka yö kolmesta kymmeneen kertaan ja aamuherätys oli viideltä. Välillä tuntui haastavalta ylipäätään liikuttaa jäseniään niin paljon, että normaalit arkirutiinit tuli hoidettua.

Liikkumattomuus ei sinällään varmasti yksin olisi ollut suuri ongelma. Väsymys toi kuitenkin mukanaan muutakin. Vähitellen solahdimme vanhoihin huonoihin ruokailutottumuksiin. Emme jaksaneet panostaa ruuan laittamiseen. Valvoimme öitä vuorotellen ja teimme työtä vuorotellen. Välillä lapsi kulki mukana työpaikalla. Pitsan tilaaminen oli merkittävästi houkuttelevampaa kuin vihannesten pilkkominen. Minulla oli jatkuva makean himo. Ruokarytmistä tuli vahingossa ihan vinksahtanut. Söimme aamiaista ja lounasta järkeviin aikoihin ja ihan järkevää ruokaakin yleensä. Seuraavan kerran söimme sitten, kun lapsi oli nukutettu yöunille. Iltavillin keskellä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan aikaa ja mahdollisuutta ruokailulle tai ainakaan siitä nauttimiselle, ja monesti toinen meistä oli töissä. Kaupassa kävimme usein alkuillasta. Siinä vaiheessa oli jo nälkä ja heräteostosten määrä oli välillä aika hurja. Jos syö lounasta puoliltapäivin ja päivällistä iltakahdeksalta, saattaa käydä niin, että päivällisellä tulee vähän liioiteltua. Lopputulos on, että olemme molemmat saaneet melkein kaikki ennen raskautta karistamamme kilot takaisin.

Nyt tunnelin päässä on kuitenkin taas valoa. Lapsi on viikon verran nukkunut kokonaisia öitä ja herää aamulla useimmiten lähempänä seitsemää kuin kuutta. Viiden herätykset ovat jääneet historiaan. Emme myöskään kaupassa enää vieraile vauvanruokahyllyllä, vaan koko perhe syö nyt samaa ruokaa. Meistä tuntuu vähän siltä, kun olisimme tulleet sankasta sumusta kirkkaaseen päivänvaloon. Vuoden verran olemme keskittyneet yksinomaan hoitamaan ja vaalimaan pientä ihmettä, jonka saimme lahjaksi. Nyt alamme taas pikkuhiljaa jaksaa vähän huolehtia itsestämme ja toisistammekin. Jotakin on kuitenkin muuttunut pysyvästi niin kehossani kuin mielessänikin.

Olen saanut vauvavoimailusta aiheutuneen jännevaurion olkapäähäni. Se vaikuttaa vielä pitkään siihen, millaista liikuntaa voin harrastaa. Paluuta entisiin lajeihin ei suoraa päätä ole, vaikka niihin löytäisin aikaakin. Lapsiperheessä ei syödä dieettiruokaa.Haluamme opettaa lapsellemme terveelliset elämäntavat ja hyvän suomalaisen ruokakulttuurin. Siihen ei kuulu, että päivälliseksi syödään purkkitonnikalaa ja raejuustoa. Olenkin tehnyt sellaisen päätöksen, että minä en enää aio laihduttaa enkä laskea kaloreita. Sen sijaan haluan elää niin, että se on minulle itselleni ja perheelleni hyväksi.

Meillä on nyt kotona pieni ateriarytmistä huolehtija ja personal trainer. Olemme päättäneet, että syömme aina, kun lapsikin syö. Tarjoamme hänelle tavallista monipuolista ruokaa, johon kuuluu paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja, mutta välillä myös kermaa, juustoa ja rasvaista lihaa. Syömme samaa ruokaa itsekin ja opettelemme vähä kerrassaan sopivia annoskokoja. Herkuttelun halu on vähentynyt valtavasti, kun syömme kunnolla. Juuri nyt olemme koko perhe lomalla ja syömme kaikki päivän ateriat yhdessä. Tuntuu ihmeelliseltä, että meitä on kolme keittiönpöydän ääressä ja se vauva, jolle vielä pari kuukautta sitten ei maistunut juuri mikään, on nyt ilmeikäs, seurusteleva taapero, joka pistelee halulla samaa lohikiusausta kuin minäkin. Ainoana erotuksena on suola, jota ripottelen omaan annokseeni.

Väsymyksen vähitellen hellittäessä olen alkanut myös liikkua. Tällä viikolla olemme lenkkeilleet joka päivä. Lapsi nauttii tavattomasti ulkoilusta ja tepsuttaa seitsemän peninkulman saappaita muistuttavissa Kuomissaan onnellisena sinne tänne, kunnes väsyy. Sitten nostan hänet rattaisiin ja on äidin vuoro tepsuttaa. Matkalla saatamme pysähtyä puistoon keinumaan. Odotan kevättä, kevyempien vaatteiden aikaa ja hiekkalaatikkoleikkejä, joista haaveilen tekeväni samalla yhden naisen puistojumppahetkiä. Olen lakannut kuvittelemasta, että minulla olisi aikaa liikkua samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen ymmärtänyt, että minulla tulee olemaan paljon tilaisuuksia liikkua lapsen kanssa.

Haluan, että lapseni kasvaa perheessä, jossa terveellinen ruoka on iloinen ja yhteinen asia, jossa herkutellaan silloin, kun on sen aika ja jossa liikunta on osa tavallista arkea. Olen varma, että sellainen elämä on minulle itsellenikin paljon parempaa kuin mikään laihdutuskuuri. Se on myös vähemmän stressaavaa. Tänään siivosimme aamupäivällä ja nukuimme kaikki kolme sitten niin pitkät päikkärit, että välipala syötiin tosi myöhään. Me aikuiset päätimmekin ohittaa päivällisen, hakea sushia ja syödä tv:n ääressä lapsen nukahdettua. Niin pitää voida lomalla tehdä.

Vauvavuoden tilinpäätös

Kuukausia on kulunut siitä, kun viimeksi istuin alas kirjoittamaan. Vauvavuoden alussa minulla oli tapana jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, kun tuhiseva nyytti nukkui sylissäni. Näppäilin kännykällä pitkiäkin tekstejä välittämättä kirjoitusvälineen kankeudesta. Aikaa ja ajatuksia oli paljon, mutta molemmat liikkuivat hitaasti. Kun lapsi oppi liikkumaan, aikaa ei enää ole ollut. Yövalvomiset ovat myös jatkuessaan alkaneet nakertaa viitseliäisyyttä, ja ajatuksista on tullut entistäkin hajanaisempia. Kaikki keskittymiskyky on käytettävä pakollisiin tehtäviin. Oma kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kun vauvasta on tullut taapero ja hän on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä, tuli minulle tarve pysähtyä ja katsoa taaksepäin, sillä elämäni ehkä ihmeellisin vuosi on nyt päättynyt ja minusta tuntuu, että perheemme on taas tienristeyksessä. Uusi elämänvaihe on alkamassa.

Loppukesästä meitä pyydettiin neuvolan perhevalmennukseen kertomaan kokemuksistamme ensimmäistä lastaan odottaville pareille. Silloin ensimmäistä kertaa palasin ajatuksissani kunnolla synnytykseen ja ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin vauvan kanssa. On monia asioita, joista olisin toivonut tietäväni ennen lapsen syntymää. Tuntui hyvältä, kun sain jakaa joitakin niistä toisille äideille. Kerroin heille, että ensimmäiset kuukaudet saattavat tuntua käsittämättömän pitkiltä ja ne ovat usein huolta täynnä, mutta ne loppuvat kuitenkin, ja sitten alkaa helpottaa. Lapsi ei enää ole höyhenenkevyt, heiveröinen ja pelottavan hauras. Hänestä sukeutuu persoona, jolla on voimaa ja tahtoa. Opin ymmärtämään häntä. Toivon, että joku uusista äideistä muistaa tämän valvoessaan yöllä vauvan kanssa sydän huolesta sykkyrällä.

En tiedä, onko mitään keinoa suojautua imetyspettymystä vastaan. Minä olin omaksunut kaikesta lukemastani imetysvalistuksesta ajatuksen, että kaikki äidit pystyvät täysimetykseen, jos vain tahtovat. Minä en tahtonut tarpeeksi. Niinpä ensimmäiset kaksi kuukautta lapsen kanssa olivat hyvin itkuisia. Minä itkin ja lapsi itki. Riku itki silloin, kun minä nukuin ja minun hereillä ollessani siivosi ja laittoi ruokaa urheasti hymyillen. Synnytys kesti pitkään, eikä maito sairaalassa noussut. Kotona sairastuin. Vahvat antibiootit tepsivät, mutta muutama päivä kuumetta vei voimat. Imetin koko ajan, yötä päivää, niin kuin neuvottiin, mutta myös söin, kävin suihkussa ja nukuin välillä, enkä siksi juurikaan jaksanut pumpata maitoa rintapumpulla, vaikka siitä olisi ollut apua maidon nostatuksessa. Toinen maidonnostatuskeino on pitää lasta paljon ihokontaktissa. Minun lapseni ei viihtynyt iholla, vaan kiemurteli ja kitisi. Kapalossa hän nukkui tyytyväisenä ja minäkin sain vähän levätä. Ulkona oli paukkupakkaset ja sisälläkin viileää. Paljasihoisena köllöttely ei tuntunut hyvältä minustakaan edes vällyjen välissä. En pystynyt tinkimään omista tarpeistani yhtään enempää, niinpä en koskaan päässyt täysimetykseen.

Kahden kuukauden jälkeen tein raskain sydämin päätöksen imetyksen lopettamisesta kokonaan. Lapsen maidon tarve lisääntyi ja se, mitä minun rinnoistani tuli, oli enää pieni osa hänen päivittäisestä ravinnostaan. Hän ei enää suostunut rinnalle, vaan söi tyytyväisenä vain pullosta. Jonkin aikaa pumppasin oman maitoni hänelle. Rinta kelpasi vain öisin. Yöimetykset pitenivät puolitoistatuntisiksi. Kauaa en sitä kestänyt. Kolmen ja neljän tunnin yöunet olivat liian vähän, vaikka sainkin päivällä ottaa torkkuja. Rintapumpun käyttäminen oli turhauttavaa, kun pulloon kertyi vain tippoja. Oli pakko lopettaa imetys yöllä ja siihen imetys sitten oikeastaan loppui. Se tuntuu vieläkin pahalta.

Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että asun hyvinvoivassa maailmankolkassa, jossa erilaisia äidinmaidonkorvikkeita on saatavilla joka paikasta ja lääkäriin pääsee helposti. Lapseni on kasvanut hienosti, ja hän on saanut ja saa läheisyyttä paljon. Nykyisin hän leikkiessään välillä piipahtaa luokseni, nojaa jalkoihini tai laskee päänsä syliini ja odottaa paijausta. Tiedän, ettei imettämättömyys ole estänyt meidän välillemme syntynyttä kiintymystä ja rakkautta. Hän ei ole sairastellut erityisen paljon. Nämä asiat kertovat minulle, ettei minulla olisi mitään syytä enää olla surullinen. Kaikki on hyvin. Huomaan kuitenkin, että tässä asiassa olen itsekäs.

Olisin halunnut imettää myös itseni takia. En koskaan saanut kokea, millaista on imettää vauvaa, joka jo osaa ottaa kontaktia ja seurustella. Olen imettänyt vastasyntynyttä nyyttiä. Vain muutaman kerran sain kokea, että lapsi tuli tyytyväiseksi ja kylläiseksi rinnallani. Minusta tuntuu, että äitiyden kokemuksestani jäi jotakin arvokasta ja erityistä pois. Enää en jatkuvasti törmää kysymyksiin imettämisestä, mutta erityisesti ensimmäisen puolen vuoden aikana haava revittiin auki lukuisia kertoja, kun ystävälliset ja minusta ja meistä kiinnostuneet ihmiset esittivät kysymyksen: ”Mites imetys sujuu?” tai ”Imetätkö sinä?” Tiedän, että olisin voinut vastata jotakin ympäripyöreää tai sanoa, etten halua puhua aiheesta, mutta en osannut. Olen rehellinen luonteeltani. Kerroin totuuden joka kerta ja joka kerta huomasin, että koin tarvetta puolustella itseäni ja perustella imettämättömyyttäni. Jos jotakin jää mieleesi tästä tekstistä, muista tämä: älä kysy tuoreelta äidiltä imetyksestä. Anna hänen itsensä kertoa juuri sen verran, kuin mitä hän haluaa. Imetys on äärettömän henkilökohtainen ja herkkä aihe.

Huomaan, että tämä tilinpäätökseni juuttui pitkäksi aikaa imetykseen. Onneksi vauvavuosi on ollut muutakin. On ihmeellistä seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä. Kun hän ensimmäistä kertaa kolmen kuukauden ikäisenä kääntyi selältään vatsalleen ja vatsaltaan selälleen, se oli minusta jännittävämpää kuin mikään aikaisemmin seuraamani kilpaurheilu, mutta se oli vasta alkua. Ryömiminen, konttaaminen, seisomaan nouseminen ja lopulta käveleminen ovat kaikki olleet sydäntä pakahduttavan ihania juttuja, joista olemme riemuinneet ääneen nauraen koko perhe. Osasin odottaa tätä osaa äitiydestä, mutta en silti arvannut, miten suuria tunteita pienetkin kehitysaskeleet minussa herättäisivät. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan jakaa sen kaiken Rikun kanssa. Me kaksi puhumme omaa käsittämätöntä kieltämme, sillä kukaan muu ei voi ymmärtää, kuinka merkityksellistä onkaan, että lapsi vei tänään roskan roskikseen, kun pyysin häntä. Kellekään toiselle ei avaudu, miten uskomattoman hieno on se varovainen ja veikeä tapa, jolla lapsi ylittää kynnyksen mennessään vessan ovesta sisälle. Kielen kehityksen seuraaminen on ihanaa. Nyt lapsemme osaa jo näyttää, missä hänen nenänsä, korvansa, napansa, kätensä ja jalkansa ovat. Kun hän kävelee olohuoneeseen, hän osoittaa ikkunassa olevaa joulukoristetta ja sanoo kuiskaavalla äänellä: ”Täh-ti.” Joulukoriste on ikkunassa vielä, sillä kumpikaan ei ole jaksanut ottaa sitä pois.

Vauvavuoden tilinpäätöksen hetkellä olemme nimittäin hyvin väsyneitä. Meillä herätään paljon öisin ja nukutaan epäsäännöllisesti päivisin. Valvominen jättää jälkensä, ja kun se kestää pitkään, väsymys jotenkin kertaantuu. Olemme jo pitkään hoitaneet öitä vuorotellen, kahden yön vuoroissa. Nukututkin yöt ovat minulle usein pätkittäisiä. Oma uni on muuttunut sellaiseksi. Kahden nukutun yön jälkeen voimia on aina hiukan. Silloin toimeennun siivoamaan tai hoitamaan jonkun muun rästihomman. Heti ensimmäinen heräily-yö vaivuttaa melankoliaan ja totaaliseen saamattomuuteen. Olen kerännyt käsittämättömän määrän kiloja vauvavuoden aikana. Alussa, kun lapsi vielä mahtui vaunukoppaan, hänet oli helppo kantaa kopassa kerrostalon rappuset alas, nakata koppa vaunuihin ja lähteä lenkille. Parhaat päiväunet hän nukkui liikkuvassa vaunussa, ja se usein pakotti liikkeelle. Puolen vuoden paikkeilla koppa jäi pieneksi ja päiväunet siirtyivät monesta muustakin syystä sisälle. Se vähensi arkiliikuntaani valtavasti. Sokeri on väsyneelle vastustamatonta. Sitten vielä olkapää tulehtui jatkuvasta rasituksesta ja lupaavasti alkanut viikottainen jumppatunti jäi. Fyysisesti tunnen olevani suorastaan raihnainen, mutta katseessani on valoa.

Viime päivät, tai oikeastaan yöt, ovat osoittaneet, että pientä toivoa yöunien paranemisesta saattaisi olla horisontissa. Lapsi on saanut ensimmäiset sisäkenkänsä, ja ulkonakin hän on jo tepastellut kumipohjaisilla toppatöppösillä. Pian tulee kevät ja me pelaamme varmasti silloin jo jalkapalloa yhdessä. Arkiliikunta lisääntyy taas huomaamatta. Ehkä kunnolliset yöunet ovat pian säännöllsiä ja ne saavat minut myös pitämään näppini erossa herkuista. Ehkä saan aikaiseksi varata ajan fysioterapiaan ja olkapäävaiva alkaa helpottaa. Ehkä saan vielä kehoni takaisin hallintaan.

Äidinrakkaudesta ja vauvavuoden raskaudesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Silti niihin on mahdotonta valmistautua. Kumpikin on niin syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, ettei edeltä käsin voi tietää, millä tavalla oma keho ja mieli niihin reagoivat. Monet lapsen saamiseen liittyvät asiat ovat äidille hyvin intiimejä, ja niistä puhutaan vain vähän ja vain harvojen kanssa. Jollakin tapaa koen, että minut on nyt otettu mukaan äitiyden salaseuraan, sillä nyt minullekin puhutaan näistä asioista. Suhde moneen ystävään ja tuttuun, joka on itse äiti, on muuttunut lämpimämmäksi ja syvemmäksi yhteisen elämäntilanteen myötä. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. On hyvä kuulua joukkoon, mutta on surullista ajatella, että olin enemmän ulkopuolella kuin aavistinkaan silloin, kun minulla ei vielä ollut lasta.

Päällimmäisenä tunteena juuri nyt, kaikkea tätä pohtiessani, on ihmetys ja kiitollisuus. Täytin kaksi viikkoa sitten neljäkymmentä vuotta. Unelma lapsesta ehti elää sydämessäni kauan ja tuli jo melkein haudatuksi. Nyt saan olla äiti ja olen sitä loppuelämäni – se on hämmästyttävää! Vielä hämmästyttävämpää on se, että meillä asuu persoonallinen pieni ihminen, joka on olemassa minusta riippumatta, vaikka on vielä monessa minusta riippuvainen. Se tekee nöyräksi. Yritän parhaani mukaan auttaa häntä kasvamaan omaksi itsekseen. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Äitiys on nyt lähtemätön osa minua, mutta se ei koskaan ole ollut ainut unelmani, ja elämässäni on edelleen tilaa muullekin. Nyt vauvavuoden päättyessä koen, että on aika uudenlaiselle tasapainon etsimiselle. Paljon on ennallaan, vielä enemmän on uutta. Tärkeysjärjestys on lopullisesti muuttunut.

Äitiys, identiteetti ja joukkoon kuuluminen

Kävin Tupperware-kutsuilla. Tilasin pari tuotetta, joita en ennen kutsuja ymmärtänyt tarvitsevani ja tapasin uusia, mukavia ihmisiä. Harmiton tapa irrottautua pariksi tunniksi vauva-arjesta, ajattelin, mutta kutsut pistivätkin isot rattaat raksuttamaan. Huomasin, että identiteettini on muutoksessa. Uusiin ihmisiin tutustuessani minulle valkeni , että minun pitää tutustua itsekin tähän uuteen minään, jolla on uusi määre: äiti.

Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Se tarkoittaa, että suurin osa ystävistäni on perustanut perheen jo vuosia sitten. Joidenkuiden lapset ovat jo täysi-ikäisiä, monelle ajankohtaisia ovat rippijuhlat ja vähän hitaammat pohtivat koulutien alun haasteita. Olen elänyt näiden ystävien rinnalla läpi odotuksen, syntymän, yövalvomiset ja uhmat. Olen saanut ihastella monen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä läheltä. Viime ajat olen monessa porukassa ollut jo ainoa lapseton. Yleensä minut on kelpuutettu tasa-arvoisena keskustelijana joukkoon, mutta on ollut niitäkin hetkiä, kun olen tuntenut kipeää ulkopuolisuutta. Olen kuitenkin enimmäkseen pärjännyt hyvin, sillä olen häpeämättömästi ominut sisareni lapset sillä tavoin omikseni, että rakastan heitä hurjasti ja minulla oli tapana äitikeskusteluissa puhua heistä vähän kuin omistani. Lapsettomuus ehti silti muodostua merkittäväksi osaksi identiteettiäni. Se oli niin suuri normista poikkeaminen, ettei sitä voinut sivuuttaa olan kohautuksella.

Tupperware-kutsuilla melkein kaikki olivat äitejä. Osalla vieraista oli lapset mukanaan. Minun vauvani oli kotona isänsä kanssa. Olisin voinut olla ihan rauhassa – kevyesti – ja keskustella muoviastioista. Sen sijaan höpötin hermostuneesti itsestäni, kerroin humoristisia juttuja väsyneenä sattuneista unohduksistani ja kun minulta sitten kohteliaasti kyseltiin vauvastani, kaivoin esiin kännykän ja aloin esitellä kuvia. Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan muu esitellyt kuvia lapsistaan. Olen aina pitänyt sosiaalisia taitoja yhtenä suurimmista vahvuuksistani, mutta nyt tunsin olevani keskeneräinen ja kömpelö.

Tein merkillisen havainnon. Olin sen kummemmin asiaa ajattelematta olettanut, että lapsen saamisen myötä pääsen erilaisuudestani ja kuulun joukkoon, mutta sellainen identiteetin muutos ei tapahdukaan hetkessä. Tunsin äitien joukossa edelleen ulkopuolisuutta. En tuntenut olevani samalla tavalla äiti kuin toiset. Huomasin myös, etten ole sittenkään vielä käsitellyt imetyspettymystäni loppuun asti, sillä joukossa olleet pari imettävää äitiä saivat minut tuntemaan itseni uhatuksi ja pelkäsin koko ajan, että joku kysyy minulta imetyksestä tai paheksuu kutsuilla oloa ilman vauvaa. Kukaan ei ollut minulle epäystävällinen tai edes etäisesti vihjannut näistä asioista. Epävarmuus oli kaikki oman pääni tuotosta.

Tuntui ihanalta palata kotiin. Kun sain Akselin syliini, äitiyteni oli taas kirkasta ja selkeää. Omassa pienessä perheyksikössämme minulla ei ole identiteettiongelmaa, on vain rakkautta. Äitinä oleminen vaikuttaa kuitenkin kaikkeen, mitä olen ja kulkee tästä lähtien mukanani kaikessa, mitä teen ja tulee osaksi kaikkia ihmissuhteitani niin työssä kuin vapaa-ajalla. Identiteettini on sidoksissa noihin suhteisiin. Niistä oli tähän ikään mennessä ehtinyt muodostua tyyni ja selkeä kokonaisuus, jonka keskipisteeksi Akseli yhtäkkiä tuli ja rikkoi tyynen pinnan. Sisimmän renkaan sisällä olen jo kuin kotonani, mutta pienet aallot liplattavat nyt yli koko elämäni, ja luulen, että on myös elämän pituinen taival ymmärtää, mitä kaikkea ne minulle ja minussa merkitsevät.

Tie isyyteen

Muistan purkaneeni synnytyksen jälkeistä masennusta tai pikemminkin pientä alakuloa muutama viikko sitten. Olen saanut kiinni tunteesta ja ymmärtänyt kauhistuttavia asioita itsestäni. Oma pienuus alkaa paljastua, kun huomaa yhtenä alakulon aiheuttajana oman itsekkyytensä. Lähden itsetutkiskelun syville vesille Kaisun johdattamana (ks. Kaisun kirjoitus Ikävä aamiaispöydässä).

Kävelimme Akselin kanssa tänään kuusi kilometriä. Hän nukkui vaunuissa ja minä lykkäsin häntä pitkin Kouvolan sohjoisia katuja. Liikunta tekee hyvää. Univormun napit ovat alkaneet viime päivinä hieman kiristää. Tulimme kotiin. Nostin Akun parvekkeelle jatkamaan uniaan. Riisuin päällimmäisen vaatekerroksen ja lämmitin toissapäiväisen kanakeiton lounaakseni.

LounaskattausHetken oli tarkoitus olla vain itselleni. Olin ollut urhea ja päästänyt Kaisun lounaalle ystävänsä kanssa ja sen jälkeen vielä kampaajalle. Olin täynnä omaa hyvyyttäni, kun lupasin hoitaa Akselia Kaisun poissaollessa. Lämmin keitto höyrysi pöydällä ja päivän lehti oli aseteltu lautasen vierelle. Samassa itkuhälytin rasahti ja vaativa ”Äääh” kaikui ilmoille. Aku heräsi ja vaati ruokaansa, jonka hän heti saikin. Tunsin olevani hyvä isä. Uhrasin lämpimän keiton poikani ja Kaisun hyväksi.

Tällaisia hetkiä on ollut useita. Kadun niistä jokaista ja siitä huolimatta saan itseni kiinni yhä uudelleen surkuttelemasta omaa menetettyä aikaani tai korottamasta itseäni Äiti Teresan tasolle uhrausteni tähden. Pahimmissa tapauksissa olen mielenosoituksellisesti tiuskaissut Kaisulle, jotain sopimatonta. Anna, Kaisu, anteeksi.

Olen alkanut miettiä, millaisia reittejä hyvään isyyteen saavutaan. Voin vain toivoa, että yksi tie kulkee onnen, alakulon ja itsesäälin kautta, koska kaikkea tätä on jo omalle reilun kahden kuukauden mittaiselle isämatkalleni sattunut.

Tiedän, ettei isyys tarvitse määreitä, kuten hyvä tai uhrautuva ja että ne siitä huolimatta kuuluvat isyyteen. Tiedän, että tie isyyteen löytyy parhaiten yhdessä maailman viisaimman ja kauneimman naisen kanssa. Jokainen yhdessä lapsen kanssa eletty päivä vie tiellä eteenpäin.

Yhä luotan myös Sinkkosen sanoihin, että kaikista vajavuuksistani huolimatta, olen Akselille riittävän hyvä isä. Mikä parasta, Kaisu tuli tänään kotiin kauniina, kuten aina ja iloisena ja poikamme viihtyi kanssani koko kolmetuntisen.

Loppuun vielä viimepäivien iltarukoukseni:

Rakas isä, kiitos Kaisusta. Kiitos Akselista. Anna meille rakkautta ja viisautta kasvattaa häntä. Ohjaa minua isyyden tiellä. Siunaa molempia rakkaitani. Siunaa kaikkia ystäviämme ja sukulaisiamme. Siunaa meidän kaikkien yö ja herätä meidät virkeinä ja uteliaina uuteen päivään. Aamen.

Ikävä aamiaispöydässä

Anoppi kävi kylässä. Hän on ihana ihminen, nytkin kiikutti meille ruokaa pakastimeen ja lautasille. Helpottaa hurjasti arkea, kun voi joskus jättää ruuanlaiton väliin. Illalla menin tapani mukaan nukkumaan Akselin kanssa yhtä aikaa. Se on viime aikoina tapahtunut yhdeksältä. Joudun hetken odottamaan unta siihen aikaan, mutta se kannattaa. Heräämisiä on monta ja uni tulee tarpeeseen. Eilen unta odotellessani kuulin kotoisan keskustelun äänet olohuoneesta ja tunsin itseni kamalan yksinäiseksi.

Vauva muuttaa elämän rytmin. Meillä oli ennen tapana iltaisin, ja hitaina päivinä myös aamuisin, jutella sängyssä kaikesta maan ja taivaan välillä. Joskus katsottiin yhdessä hauskoja YouTube-videoita, joskus suunniteltiin viikonlopun ruokaostoksia, joskus unelmoitiin yhdessä, joskus avattiin sydämen syvimpiä sopukoita. Helliteltiin. Nykyisin käymme nukkumaan ja heräämme eri aikaan. Kaipaan entisiä iltoja ja aamuja.

Vaikka Akseli nukahtaakin kutakuinkin samoihin aikoihin iltaisin, ei hänellä vielä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Ihmeellistä kyllä, olemme kuitenkin usein päässeet Rikun kanssa syömään aamiaista yhdessä. Välillä Akseli pyörii mukana sylissä tai sitterissä, välillä nukkuu olohuoneen puolella. Tuntuu hyvältä istua ruokapöydässä yhdessä. Minä, joka olen herännyt yleensä jo paria tuntia aikaisemmin, nautin varhaisaamun hiljaisuuden vaihtumisesta touhuun ja elämän ääniin. Riku heräilee kahvia juoden. Luemme molemmat uutisia. Puhumme vähän.

Välillä toivon, että voisimme siirtää entiset makuuhuonekeskustelut näihin aamiaishetkiin, mutta eivät aikuisen rytmi ja pää tuosta vain sellaiseen sopeudu. Aamupalaa syödessä ei sydän herkästi avaudu. Ajatukset suuntautuvat ulospäin. Ihminen ikään kuin sijoittaa itsensä uuden päivän kontekstiin: aikaan, paikkaan ja maailmantilaan. Riku ei ole aamuihminen. Hän tarvitsee aikaa heräämiseen. Silloin unelmatkin vielä uinuvat eivätkä muutu sanoiksi. Vuoropuheluksi riittää uutisten kommentointi ja osuvalle sarjakuvalle nauraminen. Minäkin tarvitsen tunnetta, että olen osa tätä yhteiskuntaa ja sen tapahtumia, vaikka vietänkin päiväni kotona lapsen kanssa enkä juuri tapaa muita ihmisiä, jollei vaunulenkillä vastaantulijoita oteta lukuun. Olemme halunneet varjella Akselia flunssakauden kurimukselta ja pysytelleet tiiviisti kotosalla. Joskus katselen unenpörröistä rakastani pöydän yli ja huomaan, että minulla on ikävä häntä.

Yksinäisyys ei ole minulle hyväksi. Pian on aika alkaa etsiä vauvaelämään lisää sosiaalisuutta. Ikävä aamiaispöydässä ei kuitenkaan ole huono asia. Se kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja vetovoimasta. Me olemme edelleen rakastavaisia. Kipinä ei ole sammunut. Nyt olemme kuitenkin vielä paljon enemmän – olemme isä ja äiti. Parhaita hetkiä ovat nyt iltahellittelyjen ja – höpöttelyjen sijaan päivittäiset pysähtymiset oman ihmeemme äärellä. Hämmästelemme yhdessä kaunista, ihanaa, poikaamme, emmekä oikein ota uskoaksemme, että hän todella on meidän. Ajan kanssa löydämme taas varmasti aikaa toisillemmekin ja kehittyy uusia väyliä hellyydelle ja jakamiselle. Nyt tärkeintä meille molemmille on Akselin herkän ja hauraan elämän vaaliminen. Tämä on lyhyt ja ainutlaatuinen aika elämässämme.

Anopin vierailun kunniaksi puin eilen uuden pyjaman. Siinä on oikein kaunis ja naisellinen paita. Tassuttelin keittiöön, jossa Riku keitti tuttipulloja. Hän kääntyi minua kohti ja näin, kuinka hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän huudahti: ”Voi, miten kaunis sinä olet!” Ikävä hellitti hetkeksi.