Kaisu, Riku ja Akseli

Tämä blogi on kirjoittajiensa avoin pöytälaatikko, joka tuoksuu vauvalle. Näiltä sivuilta löytyy kirjallinen vuoropuhelu, joka elämäntilanteiden vaihdellessa heiluu runouden ja arjen proosan välillä. Vuoden 2016 alusta alkaen perheeseemme on kuulunut kolme henkilöä. Joukkoomme on liittynyt poika nimeltä Akseli. Alta löytyvät kuvaukset ovat vielä ajalta ennen vauvaelämää.

Kaisu

Olen aina ollut runotyttö. Äitini kutsuu minua kaunosieluksi. Lapsena riimittelin paljon, ja se harrastus on seurannut minua kaikissa elämäni vaiheissa. Olen vuosien varrella kirjoittanut monenlaista tilapäisrunoutta ja laulutekstejä.

Haaveiluiässä maalailin kuvaa itsestäni kirjailijana ja kirjoitin siniseen ruutuvihkoon fantasiakertomusta, jonka nimi oli Tipotie. Kun kasvoin satumaailmastani ulos murrosiän kynnyksellä, kiinnostuin vapaamittaisista runoista, ja ensimmäiset omat kokeilut syntyivät silloin. Harrastin lausumista, ja sitä kautta runojen maailma oli tullut minulle tutuksi, vaikka en juurikaan itse lukenut runoja. Romaaneja ahmin sitäkin runsaammin. Kirjoittamiseen suhtauduin intohimoisesti.

Iän myötä kasvoivat ehkä taidot mutta myös itsekriittisyys. Kirjoittaminen jäi, ja pitkään ajattelin, että olen näppärä sanoilla leikkimisessä, mutta minussa ei ole todellista luovuutta eikä riittävästi omaperäisyyttä. Pikku hiljaa tyytymättömyys itselleni ottamaani rooliin kuitenkin kasvoi, ja karikkoiset elämänvaiheet saivat lopulta aikaan sellaisen kirjoittamisen tarpeen, että luovuuteni murtautui ulos sille rakentamistani kahleista, ja aloin kirjoittaa lauluja. Samalla syntyi päätös heittää romukoppaan kaikenlaiset määrittelyt ja vaateet.

Sitten tapasin Rikun. Jaoimme nuoruutemme pöytälaatikot, ja jotakin ihmeellistä tapahtui – molemmat alkoivat versoa uutta. Minulle oli valtava kynnys alkaa kirjoittaa vapaamittaista runoa. Sellaisen kirjoittaminen piti mielestäni sisällään arrogantin väitteen siitä, että ajattelen osaavani kirjoittaa. Mitta ja loppusoinnut olivat olleet turvallinen kehys, jonka taakse saatoin piiloutua. Rikun kanssa minä olen rohkeampi kuin koskaan ja uskallan taas.

Nyt kirjoitan erilaisia ja eri lajisia tekstejä, jotka syntyvät monenlaisista motiiveista ja ajattelen, ettei tekstejä ole välttämätöntä arvottaa. Ne ovat minun. Neitoiässä kirjoitin romanttisia runoja rakkaudesta ja etsin hempeät kuvani luonnosta. Nyt haavemaailma on vaihtunut kokemusmaailmaksi, mutta ikiaikainen aihe innoittaa yhä – todellisen maailman kuvissa on vain syvemmät ja kirkkaammat värit.

Riku

Löysin runouden, kun ystäväni osti äidilleen syntymäpäivälahjaksi Pentti Saarikosken Nuoruuden runot.  Sain lainata kirjaa ennen kuin se paketoitiin äidille vietäväksi. Huomasin, miten lyhyellä ja tiiviillä tekstillä voi ilmaista asioita tehokkaasti. Olen myös luonteeltani laiska ja hidas lukija, joten runot tuntuivat tästäkin syystä sopivalta tavalta aloittaa kaunokirjallisuuteen tutustuminen. Nyttemmin olen löytänyt myös novellit.

Saarikoski toi mukanaan Tuomas Anhavan, joka nopeasti nousi kirjallisuuden korkeimmalle jakkaralle mielessäni. Lukiolaisena tahdoin olla oman elämäni Tuomas Anhava ymmärtämättä, mitä se tarkoitti. Anhavasta, 50-luvun modernisteista ja 20-luvun suomenruotsalaisista modernisteista tuli minulle ihanne, jota kohti oli pyrittävä.

Hämmentävää on, että viihdyin runojen parissa ja hyvin pian ensimmäisten lukukokemusteni jälkeen aloin jo yrittää kirjoittamista itsekin. En ollut älykäs lukija enkä kirjoittajakaan. Ihailin kuvia ja runojen rytmiä. Vaikeselkoinen sisältö sai pysyä taka-alalla. Runot olivat minulle kuvia ja niistä muodostuvia ketjuja. Osa kuvista päätyi aina välillä omiin runoyritelmiinikin. Kirjoitin aktiivisesti 18- ja 19-vuotiaana. Runoja kertyi laatikollinen. Laatikko on yhä säilössä, mutta sen avaaminen sai odottaa 14 vuotta – siihen saakka, kunnes tapasin Kaisun.

Taidan yhä toistaa kaipuuta 20- ja 50-luvuille. Uskon, että tämän päivän kirjoituksissani sisältö näyttelee kuitenkin aikaisempaa suurempaa roolia. Nyt minulla on muusani, joka kirjoittaa kanssani. Rakkaus sai kynäni jälleen liikkeelle.

Me

Meidän suhteemme alkoi kirjoittamalla. Ensimmäisen kolmen päivän aikana kirjoitimme toisillemme nelisenkymmentä viestiä. Sanoilla on meihin molempiin ihmeellinen vaikutus. Ne saavat meidät nauramaan, itkemään, pysähtymään, huomaamaan – rakastumaan.

Kun pöytälaatikot vuosien jälkeen alkoivat taas saada täytettä, syntyi ajatus yhteisen blogin perustamisesta. Uusiin pöytälaatikoihin on koko ajan ollut avain meillä molemmilla, siksi tekstit ovat jo alusta alkaen keskustelleet keskenään. Syntyi tarve lisätä keskustelijoiden määrää.

Olemme nöyrinä hämmästelleet sitä iloa, jota kirjoitusprosessin jakaminen meille tuottaa. Ehkäpä blogimme voi rohkaista toisiakin pöytälaatikkokirjoittajia tuomaan tekstejään julki. Toivomme, että runojen ja muidenkin tekstien satunnainen lukija saa ajateltavaa ja palaa sivustolle uudestaankin.

7 vastausta artikkeliin “Kaisu, Riku ja Akseli”

  1. On ihanaa , että kaksi kirjallisesti lahjakasta ihmistä on löytänyt toisensa. Kaikkea h yvää yhteiselle harrastukkselle ja yhdessä olemiselle. Siell aina on kevätilma, miss asuvi rakkaus: Siell onnellisten on saari, ja riemujen rikkaus. Terveisin IRMA.

  2. Teidän tarinanne on ihmeellinen ja rohkaiseva. Runonne ovat riemastuttaneet – ja hämmentäneet. Siellä on rikkautta, missä on rakkautta. On ihanaa, että haluatte jakaa kirjallisen rikkautenne ja lahjanne toisten kanssa. Kaikkea hyvää toivottaen, Paula

  3. Olette tehneet vaikutuksen. Rohkeutta ja kauneutta on tämä blogi tulvillaan. Kiitos :)

  4. Tekstinne kirvoittavat liikutuksen esiin. Tunteita ja tunnelmia voi lähes koskea. Olen onnellinen puolestanne, että olette saaneet kohdata ja jakaa tämän kaiken pitkään piilossa olleen. Kiitos että jaatte sen myös meille muille.

  5. Onnestanne onnellisena ja TÄNÄÄN KAISUA JA RIKUA ONNITELLEN aloin minäkin riimitellä:

    Jospa minäkin…
    uudet heleät lehdet
    tuulessa taipuisin
    aurinkoon kurkottaisin
    peipponen sylissäni laulaisi.
    Pirjo 10.5.2011

    Silmissä sanat,
    hymyssä sävel,
    viattomuudessa voima.
    Elämän salaisuus.
    Saan taas ihmetellä.
    Pirjo 10.5.2011

    Aurinko läpäisee hiirenkorvat.
    Vene kolahtaa telakkaan,
    tutut askeleet,
    lattian narina,
    fileroitu hauki,
    pöytä on taas katettu.
    Käen kutsu kukahtelee.
    Pirjo 10.5.2011

  6. Teijän onnenne tulee läpi runoissa ja se lämpö näkyy ja tuntuu. Niinku Kaisu ehkä muistat, mie olen pragmaattinen ja simppeli mimmi, en koskaan ole tajunnut runoutta enkä taida sitä vieläkään oikein ymmärtää ;) Enemmän taisin esiintymispuolelle suuntautua silloinkin, oli se sitten meijän kahden hulvaton sketsishow tai Bon Jovin keikka 6. luokan conwissa =) Mutta sanat ovat useimmiten kauniita vaikka millaiseen jonoon ne laittaisi, olivat ne kirjoitettuja, sanottuja tai laulettuja.

    Anu T.

  7. Kiitokset tästä blogista!

    Hienoja runoja, ainakin ne jotka ehdin lukemaan, kuin myös sivujen ulkoasu on kaunis ja ajaton.

Vastaa