Vanhemmuudesta, liikunnasta ja painonhallitsemattomuudesta

Pari vuotta ennen kuin tulin raskaaksi, teimme mieheni kanssa yhdessä elämäntapamuutoksen – sellaisen perinteisen, ilman mitään erityistä muodikasta ruokavaliota tai ohjelmaa. Aloimme vain syödä suunnitelmallisemmin ja terveellisemmin ja liikkua enemmän. Meillä oli molemmilla reilusti ylipainoa, joten muutos oli todella tarpeellinen. Kiloja alkoikin karista mukavasti. Missään vaiheessa emme ajatelleet elämäämme laihdutuskuurina, mutta kalorien laskeminen hiipi kuitenkin osaksi arkeamme ja usein söimme aika erikoisia ruokalajeja, jotka oli optimoitu täyttämään vatsaa mahdollisimman vähin kalorein.

Kun lapsi ilmoitti tulostaan, elin elämää, johon kuului useita liikuntaharrastuksia ja liikuin melkein joka päivä. Koska minulla edelleen oli ylipainoa, sain lääkäriltä ohjeen, että olisi hyvä, jos raskausaikana painoni ei nousisi lainkaan. Silloin minä laihtuisin vauvan kasvaessa. Neuvolassa ei oltu niin tiukkoja ja pientä painonnousua pidettiin normaalina ja hyvänä asiana. Painoni pysyi kuitenkin hyvin kurissa. Liikuntaharrastukset jäivät yksitellen pois mahan kasvaessa, mutta kävelylle raahasin itseni ihan viimeisiin päiviin asti. Silti jännitin jokaista neuvolan punnitusta paljon. En koskaan saanut neuvolassa mitään muuta kuin kannustusta, mutta kaverien kertomat tarinat saarnaavista terveydenhoitajista ja muutamat omat ikävät muistot paheksuvista ja kauhistelevista terveysihmisistä kaikuivat takaraivossani joka kerta neuvolaan ajaessani ja aina pelkäsin, että tällä kertaa olen kasvanut kannustusmarginaalin yli ja siirtynyt motkotusluokkaan. Lapsen synnyttyä mahduin hyvin vanhoihin vaatteisiini. Olin helpottunut, mutta liian aikaisin. En nimittäin osannut ennakoida, millaisia haasteita vauva-aika toisi painonhallinnalle.

Raskausaikana teimme yhteisen päätöksen huolehtia syömisestä ja liikunnasta myös vauvan synnyttyä. Ajattelimme, että se on priorisointikysymys. Valitsemme itse, miten aikamme käytämme ja haluamme käyttää sitä jatkossakin liikkumiseen. Raskauden loppuvaiheessa oikein kaipasin kunnon jumppaa tai reipasta sauvakävelyä, joihin en enää kyennyt, ja iloitsin siitä, että pian pääsisin liikkumaan kunnolla. En tullut ajatelleeksi, että uni menee tarvehierarkiassa liikunnan ohi oikeastaan aina, vaikka kuinka olisi etukäteen päättänyt priorisoida. Aluksi olin kyllä härkäpäinen. Tein pitkiä vaunulenkkejä ja raahauduin ulos vaikka räntäsateessa. Lapsi nukkui hyvin vaunuissa, ja välillä oli vähän pakkokin siitä syystä lähteä liikkeelle. Paradoksaalista kyllä, minulle kävi kuitenkin niin, että sitä mukaa, kun lapsi oppi itse liikkumaan, minä liikuin yhä vähemmän. Hän syntyi tammikuussa, ja kesän lopussa hän alkoi nukkua päiväunensa sisällä. Minä jäin lopullisesti sohvan pohjalle, kun tuli syksy ja rospuuttokelit ja aloitin työt. Edelleen herättiin joka yö kolmesta kymmeneen kertaan ja aamuherätys oli viideltä. Välillä tuntui haastavalta ylipäätään liikuttaa jäseniään niin paljon, että normaalit arkirutiinit tuli hoidettua.

Liikkumattomuus ei sinällään varmasti yksin olisi ollut suuri ongelma. Väsymys toi kuitenkin mukanaan muutakin. Vähitellen solahdimme vanhoihin huonoihin ruokailutottumuksiin. Emme jaksaneet panostaa ruuan laittamiseen. Valvoimme öitä vuorotellen ja teimme työtä vuorotellen. Välillä lapsi kulki mukana työpaikalla. Pitsan tilaaminen oli merkittävästi houkuttelevampaa kuin vihannesten pilkkominen. Minulla oli jatkuva makean himo. Ruokarytmistä tuli vahingossa ihan vinksahtanut. Söimme aamiaista ja lounasta järkeviin aikoihin ja ihan järkevää ruokaakin yleensä. Seuraavan kerran söimme sitten, kun lapsi oli nukutettu yöunille. Iltavillin keskellä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan aikaa ja mahdollisuutta ruokailulle tai ainakaan siitä nauttimiselle, ja monesti toinen meistä oli töissä. Kaupassa kävimme usein alkuillasta. Siinä vaiheessa oli jo nälkä ja heräteostosten määrä oli välillä aika hurja. Jos syö lounasta puoliltapäivin ja päivällistä iltakahdeksalta, saattaa käydä niin, että päivällisellä tulee vähän liioiteltua. Lopputulos on, että olemme molemmat saaneet melkein kaikki ennen raskautta karistamamme kilot takaisin.

Nyt tunnelin päässä on kuitenkin taas valoa. Lapsi on viikon verran nukkunut kokonaisia öitä ja herää aamulla useimmiten lähempänä seitsemää kuin kuutta. Viiden herätykset ovat jääneet historiaan. Emme myöskään kaupassa enää vieraile vauvanruokahyllyllä, vaan koko perhe syö nyt samaa ruokaa. Meistä tuntuu vähän siltä, kun olisimme tulleet sankasta sumusta kirkkaaseen päivänvaloon. Vuoden verran olemme keskittyneet yksinomaan hoitamaan ja vaalimaan pientä ihmettä, jonka saimme lahjaksi. Nyt alamme taas pikkuhiljaa jaksaa vähän huolehtia itsestämme ja toisistammekin. Jotakin on kuitenkin muuttunut pysyvästi niin kehossani kuin mielessänikin.

Olen saanut vauvavoimailusta aiheutuneen jännevaurion olkapäähäni. Se vaikuttaa vielä pitkään siihen, millaista liikuntaa voin harrastaa. Paluuta entisiin lajeihin ei suoraa päätä ole, vaikka niihin löytäisin aikaakin. Lapsiperheessä ei syödä dieettiruokaa.Haluamme opettaa lapsellemme terveelliset elämäntavat ja hyvän suomalaisen ruokakulttuurin. Siihen ei kuulu, että päivälliseksi syödään purkkitonnikalaa ja raejuustoa. Olenkin tehnyt sellaisen päätöksen, että minä en enää aio laihduttaa enkä laskea kaloreita. Sen sijaan haluan elää niin, että se on minulle itselleni ja perheelleni hyväksi.

Meillä on nyt kotona pieni ateriarytmistä huolehtija ja personal trainer. Olemme päättäneet, että syömme aina, kun lapsikin syö. Tarjoamme hänelle tavallista monipuolista ruokaa, johon kuuluu paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja, mutta välillä myös kermaa, juustoa ja rasvaista lihaa. Syömme samaa ruokaa itsekin ja opettelemme vähä kerrassaan sopivia annoskokoja. Herkuttelun halu on vähentynyt valtavasti, kun syömme kunnolla. Juuri nyt olemme koko perhe lomalla ja syömme kaikki päivän ateriat yhdessä. Tuntuu ihmeelliseltä, että meitä on kolme keittiönpöydän ääressä ja se vauva, jolle vielä pari kuukautta sitten ei maistunut juuri mikään, on nyt ilmeikäs, seurusteleva taapero, joka pistelee halulla samaa lohikiusausta kuin minäkin. Ainoana erotuksena on suola, jota ripottelen omaan annokseeni.

Väsymyksen vähitellen hellittäessä olen alkanut myös liikkua. Tällä viikolla olemme lenkkeilleet joka päivä. Lapsi nauttii tavattomasti ulkoilusta ja tepsuttaa seitsemän peninkulman saappaita muistuttavissa Kuomissaan onnellisena sinne tänne, kunnes väsyy. Sitten nostan hänet rattaisiin ja on äidin vuoro tepsuttaa. Matkalla saatamme pysähtyä puistoon keinumaan. Odotan kevättä, kevyempien vaatteiden aikaa ja hiekkalaatikkoleikkejä, joista haaveilen tekeväni samalla yhden naisen puistojumppahetkiä. Olen lakannut kuvittelemasta, että minulla olisi aikaa liikkua samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen ymmärtänyt, että minulla tulee olemaan paljon tilaisuuksia liikkua lapsen kanssa.

Haluan, että lapseni kasvaa perheessä, jossa terveellinen ruoka on iloinen ja yhteinen asia, jossa herkutellaan silloin, kun on sen aika ja jossa liikunta on osa tavallista arkea. Olen varma, että sellainen elämä on minulle itsellenikin paljon parempaa kuin mikään laihdutuskuuri. Se on myös vähemmän stressaavaa. Tänään siivosimme aamupäivällä ja nukuimme kaikki kolme sitten niin pitkät päikkärit, että välipala syötiin tosi myöhään. Me aikuiset päätimmekin ohittaa päivällisen, hakea sushia ja syödä tv:n ääressä lapsen nukahdettua. Niin pitää voida lomalla tehdä.

1 vastaus artikkeliin “Vanhemmuudesta, liikunnasta ja painonhallitsemattomuudesta”

  1. Aivan mahtavaa! Aikas paljon löytyy yhtymäkohtia omaan tilanteeseeni. Täällä pt 10kk. Samoilla linjoilla mennään.

Vastaa