Rakkaustulva ja hetkessä elämisen taito

Olin ollut pari kuukautta raskaana, kun ymmärsin rakastavani lastani – siis sitä pikkiriikkistä katkarapua muistuttavaa otusta sisälläni, jonka olemassa olosta olin tiennyt vasta muutaman viikon. Istuin koulutuksessa katsomassa videota, johon sisätyi liikuttava tarina isästä ja pojasta. Tarinan kertoja oli isä, ja hän kuvaili koskettavasti tunteitaan lastaan kohtaan. Sisälläni aukesivat vesipadot. Nieleskelin kyyneliä hämärässä huoneessa ja sain tehdä kaikkeni, etten ala parkua ääneen. Ymmärsin juuri sillä hetkellä hyvin kirkkaasti, että minusta tulee äiti, ja tunsin, kuinka rakkaus alkoi tulvia sisälläni.

Ihmeellisintä tuoreessa äitiydessä on juuri rakkaus. Se on läsnä kaiken aikaa, mutta välillä tulee hetkiä, kun se tulvii, vyöryy ylitseni, aukaisee patoja, pakottaa kasvamaan ja kivistää sydäntä. Synnytyksessä napanuora jouduttiin katkaisemaan ennen aikojaan ja siksi lapselta piti mitata hemoklobiini heti synnytyssalissa. Makasin lopen uupuneena vuoteellani ja kuulin, kuinka lapseni itki, kun verikoetta otettiin. Minäkin itkin, koska lapsellani oli hätä, enkä minä voinut auttaa häntä. Rakkaus tulvi pintaan huolena, tarpeena ottaa syliin ja lohduttaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä en voinut katsoa kokeen ottamista, vaikka osasinkin jo hillititä itseni. Silti kyyneleet kihosivat silmiini. Laboratorion persoonatonta seinää tuijottaessani olin äärettömän kiitollinen terveestä lapsestani ja ajattelin uudella myötätunnolla niitä vanhempia, joiden lapset käyvät läpi leikkauksia ja viettävät sairaalassa pitkiä aikoja.

Uninen nyytti kyhjöttää Äiti ja Akusylissäni suu hamuten kohti rintaani. Juuri herännyt pikkumies venyttelee hartaasti, haukottelee makeasti, siristelee silmiään ja lopulta puhkeaa aurinkoiseen hymyyn. Alaston, avuton ihmistaimi värisee pyyhkeen sisällä oltuaan ensimmäistä kertaa kylvyssä. Kiukkuisesti karjuva tomera suu rauhoittuu saadessaan ensimmäiset imut ravitsevaa maitoa. Kännykkäni valokuvakansio täyttyy kuvista, joissa sama tuhisija nukkuu eri paikoissa, joka kerta minun silmissäni eri tavalla hellyttävänä. Lapsen kummitäti on kylässä, sylittelee, vaihtaa vaippaa. Lapsi on kylläinen ja kuiva, mutta alkaa kuitenkin jonkin ajan kuluttua kitistä. Otan hänet syliini, puhelen ja heijaan. Hän rauhoittuu, huokaisee tyytyväisenä. Äidin rakkaus tulvii taas.

Oppisinpa elämään näissä hetkissä – kaikissa niissä – sillä lapselle on vain hetki. Hän ei suunnittele tulevaa eikä muistele menneitä. Hän on niin pieni, ettei hänellä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Aina, kun luulen, että alamme päästä rytmin syrjästä kiinni, tuleekin ihan erilainen päivä tai yö. Kaikki neuvolasta saadut opaslehtiset kertovat tämän meille vanhemmille, mutta emme usko herkästi. Me aikuiset olemme suunnittelijoita. Minä ihan erityisen paljon. Tarvitsen rakenteita ja rutiineja. Minulla on aina aikataulu. Stressaannun, kun se pettää.

Kummitädin vierailua varten suunnittelin ostavani kahvileipää vaunulenkillä käydessäni. Sitten kävi niin, että poikanen nukahti ensin sitteriin aamiaista syödessäni ja sen jälkeen uudestaan rinnalle. Aina kun yritin siirtää hänet koppaan, hän heräsi ja halusi uudestaan rinnalle. Vähän aikaa syötyään hän nukahti taas. Katsoin imettäessäni hauskaa ja älykästä elokuvaa ja annoin vauvan nukkua rinnalla. Minulla oli sylissäni tyytyväinen, suloinen vauva, istuin mukavasti sohvalla nauttien hyvästä viihteestä. Moni vaihtaisi kiireisen työpäivän tähän vaihtoehtoon. Minä en osannut rentoutua, koska vilkuilin vähän väliä kelloa ja laskin, milloin mahdollisesti olisi seuraavan pullon aika ja voisimme lähteä ulos. Vauva nukkui pätkissä ja lopulta ymmärsin, että tällä kertaa aamupäiväunet menivät näin. Emme ehtisi lenkille. Se ei haitannut mitään. Lapsi oli tyytyväinen ja kummitäti toi tullessaan runebergintorttuja. Minä olisin voinut kokonaan unohtaa stressin ja kelloon vilkuilun, jos en olisi ollut niin juuttunut omaan suunnitelmaani.

Uskon, että jos opettelen hyväksymään sen, että nyt en voi suunnitella, voin oppia nauttimaan vauva-arjesta ihan uudella tavalla. Tulviva rakkaus hoitaa minua, ja se pääsee valloilleen silloin, kun pysähdyn näkemään, kuulemaan ja tuntemaan lapseni tässä hetkessä. Epäonnistumisen ja kaaoksen tunteet tulevat useinmiten siitä, että suunnitelmat epäonnistuvat. Kaikki ei menekään, niin kuin olin kuvitellut. Entäpä, jos en kuvittelisi niin paljon. Jospa keskittyisin kuuntelemaan lastani ja elämään hänen alati muuttuvassa aikataulussaan kuin seikkailussa. Mitähän tämä päivä tuo tullessaan? Mitähän hauskaa me tänään keksimme?