Avoin pöytälaatikko, joka juoksee taaperon perässä
Tuon sinulle voikukkia. Puhallat ja
naurat, kun jahtaan siemeniä.
Liikutun joka kerta uudestaan siitä,
mitä me olemme, mitä me voisimme olla
ja siitä mitä me olemme, jos emme voi olla.
Selitän voikukat auki. Käännän kelloa, mutta
aika on meille hyvä ja kertoo vähän.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Kun rakkaus tulee ulos ja
pyörähtää ylösalaisin, kirjoitan
kolme sanaa ja suljen silmäni.
Luen sanat ääneen.
Otan kätesi käteeni, sormesi sormeeni
ja yhdessä olemme kuva, jota
toiset voivat ihmetellä.
Sinun sormesi
ja kasvomme ovat
molemmilta puolilta yhteistä omaisuutta.
Kukaan ei voi estää minua kirjoittamasta
Minä rakastan sinua.
Kasvoni ovat sinun ja sanani
paperilla ja korvissasi ikuisesti.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Hengästyn. Muoviämpäri, lapio,
talkkuna, kuollut kasvi, hiuksia.
Etsin kuvaa nojatuolin alta, näppäimistöltä.
Ajatukset juoksuttavat sormeni väsyksiin.
Kuvat pelästyvät ja karkaavat.
Jotta voin ymmärtää, minun on ensin kuoltava.
Joku toinen saa kirjoittaa auki tarkoitukseni.
Minulla ei ole kiire.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Shampoo ja pesuaine lattialla,
märkä pyyhe kuivumassa oksalla,
kahdeksan mukia kuivauskaapissa
punaisia, valkoisia ja sinisiä.
Kuvaan hitaasti ja harjoittelen kirjoittamista.
Etsin oman itseni näköistä tulevaisuutta.
Piano, kirjahylly ja sohva.
Olohuone, keittiö ja makuuhuone.
Metro, kävely ja juna.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Kävelin ennen kuin puhuin. Laulaa en osaa vieläkään. Olin ajatus, jota ei nähty tai kuultu. Olin elämäni ensimmäinen klisee. Katselen kirjasta kuvia. Olin kaunis lapsi. Nyt kuvat roikkuvat narulla ja odottavat ihailijaansa. Olen oman itseni näköinen menneisyys
Minä hukkaan konsonantit. Ostan hernekeittoa sadetakki päällä, vaikkei ulkona edes sada. Istun sohvallasi sadetakki päällä ja puhun hassusti. Sinä ääntelet kuin kissa. Olen allerginen, mutten äänelle. Minä urheilin ja riistin tulevaisuuden itseltäni. Lihoin ja huomasin olemattomuuteni. Yritin lukea, mutten ymmärtänyt. Minua väsytti. En rakastunut. En ollut kuin hiljaa. En jaksanut ihmetellä. Minua ei edes väsyttänyt. Valvoin yöt ja tuijotin ruutua, joka oli minulle kirkkaana vihainen. En ymmärtänyt.
Etsin täydellistä kuvaa ja minulle kerrotaan, ettei kuvia enää käytetä. Kaikki sanominen on nyt suoraa. Rikotaan perinteet eikä olla ennustettavia. Sanotaan, ettei ole ohjelmaa ja silti julistetaan, miten kaikki rajat rikotaan oikein. Olette ohjelmattomuudessanne jyrkempiä kuin kaikki ne, jotka ovat julistaneet tulemisensa. Minä tulen kanssasi joka ilta.
Mietin, miksei luonto puhu minulle niin kuin se muille puhuu. Miksen kuule heinien ääntä tuulessa? Miksen näe västäräkkiä rakentamassa pesää. Miksei kaikki tämä kiinnosta minua. Luonto on parhaimmillaan vitriinissä. Opin vähitellen pessimistiksi. Pessimistin elämä on hyvä. Odottaa, että saa yllättyä iloisesti, vaikkei oikeastaan odota eikä yllätykään. Ottaa vain vastaan. Hymähtää hiljaa tai huutaa, jos siltä tuntuu, miksi teitte niin.
Minä olen aurinko. Minuuteni on tai olen sinussa. Näet kuinka katoan ja ilmestyn. Minä näen kuinka vety loppuu ja aloitan kutistumiseni. Minusta tulee jättiläinen, punainen jättiläinen ja syön kaiken läheltäni. Nämä kuvat tekevät ajattelemisesta tuskaa. Nämä kuvat tuovat kliseen iholleni. Minä en halua satuttaa, mutten voi myöskään hallita itseäni. Tehtäväni on ennalta määrätty ja minä vain tottelen. En voi jättää tottelematta.
Joka aamu pohdin olemiseni merkityksen uudestaan. Minusta on kirjoitettu kirjoja, mutta en voi sille mitään, että näen itseni kauttasi. Ilman sinua ei ole minua.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS