Avoin pöytälaatikko, joka juoksee taaperon perässä
Piirrän ääriviivat.
Piirrän, minkä aion ottaa.
Kirjoitan runon ihollesi.
Otan kuvan, kynän ja ääriviivat.
Puhallan lämpimiksi.
Otan sinut syliini ja kuiskaan.
Piirrän ääriviivat uudestaan.
Käden, jalan, korvan ja sen nipukan,
toisen korvan, huulet ja kaiken,
mitä niiden ympärillä on.
Aamulla ihmettelimme rakkauden olemusta
ja liian makeaa teetä.
Olin näet tottunut käyttämään voimaa,
mutta uusi hunajapullo valutti lempeää kultaansa
paksuna, notkeasti juoksevana norona – melkein pyytämättä.
Kaikki oli yllättävän vaivatonta.
Kun lepäämme sylikkäin,
lakkaamme olemasta lähde.
Taivaasta sataa mannaa ja hunajaa,
ja rukouksemme on kuin
toisiinsa kietoutuneiden puiden oksat,
joiden uurteisesta pinnasta ei heti erota,
että kahdesta on tullut yksi.
En unohda reittiä.
Kuljen sen aina ensimmäistä kertaa.
En soita ovikelloa. Avaan ovet selälleen.
En kysy, en vastaa.
Kuiskaan ja astun huoneeseen.
En koputa. Tulen hiljaa keittiön kautta.
Hiivin ja tiedän: sinua rakastan.
Oikaisen maton ja otan syliini.
Kuiskaan: tämä on kotimme.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Istun laiturilla ilman paitaa
tuntemattomien perheenjäsenten läsnäollessa.
Yritän päästä eroon itsestäni,
mutta jotkin hedelmät ovat minulle liian viisaita.
Mistä muusta minä kirjoittaisin? Sinä uit.
Sinut minä tunnen. Sinulle minä kirjoitan.
Syötän mansikoita ja sinä uit jälleen.
Käsket minua riisumaan paitani ja pelkäät,
että palan. Sinulle minä palan en hedelmille.
Jatka uimista. Minä soudan vierelläsi.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS