Avainsana: äitiys

Vauvavuoden tilinpäätös

Kuukausia on kulunut siitä, kun viimeksi istuin alas kirjoittamaan. Vauvavuoden alussa minulla oli tapana jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, kun tuhiseva nyytti nukkui sylissäni. Näppäilin kännykällä pitkiäkin tekstejä välittämättä kirjoitusvälineen kankeudesta. Aikaa ja ajatuksia oli paljon, mutta molemmat liikkuivat hitaasti. Kun lapsi oppi liikkumaan, aikaa ei enää ole ollut. Yövalvomiset ovat myös jatkuessaan alkaneet nakertaa viitseliäisyyttä, ja ajatuksista on tullut entistäkin hajanaisempia. Kaikki keskittymiskyky on käytettävä pakollisiin tehtäviin. Oma kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kun vauvasta on tullut taapero ja hän on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä, tuli minulle tarve pysähtyä ja katsoa taaksepäin, sillä elämäni ehkä ihmeellisin vuosi on nyt päättynyt ja minusta tuntuu, että perheemme on taas tienristeyksessä. Uusi elämänvaihe on alkamassa.

Loppukesästä meitä pyydettiin neuvolan perhevalmennukseen kertomaan kokemuksistamme ensimmäistä lastaan odottaville pareille. Silloin ensimmäistä kertaa palasin ajatuksissani kunnolla synnytykseen ja ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin vauvan kanssa. On monia asioita, joista olisin toivonut tietäväni ennen lapsen syntymää. Tuntui hyvältä, kun sain jakaa joitakin niistä toisille äideille. Kerroin heille, että ensimmäiset kuukaudet saattavat tuntua käsittämättömän pitkiltä ja ne ovat usein huolta täynnä, mutta ne loppuvat kuitenkin, ja sitten alkaa helpottaa. Lapsi ei enää ole höyhenenkevyt, heiveröinen ja pelottavan hauras. Hänestä sukeutuu persoona, jolla on voimaa ja tahtoa. Opin ymmärtämään häntä. Toivon, että joku uusista äideistä muistaa tämän valvoessaan yöllä vauvan kanssa sydän huolesta sykkyrällä.

En tiedä, onko mitään keinoa suojautua imetyspettymystä vastaan. Minä olin omaksunut kaikesta lukemastani imetysvalistuksesta ajatuksen, että kaikki äidit pystyvät täysimetykseen, jos vain tahtovat. Minä en tahtonut tarpeeksi. Niinpä ensimmäiset kaksi kuukautta lapsen kanssa olivat hyvin itkuisia. Minä itkin ja lapsi itki. Riku itki silloin, kun minä nukuin ja minun hereillä ollessani siivosi ja laittoi ruokaa urheasti hymyillen. Synnytys kesti pitkään, eikä maito sairaalassa noussut. Kotona sairastuin. Vahvat antibiootit tepsivät, mutta muutama päivä kuumetta vei voimat. Imetin koko ajan, yötä päivää, niin kuin neuvottiin, mutta myös söin, kävin suihkussa ja nukuin välillä, enkä siksi juurikaan jaksanut pumpata maitoa rintapumpulla, vaikka siitä olisi ollut apua maidon nostatuksessa. Toinen maidonnostatuskeino on pitää lasta paljon ihokontaktissa. Minun lapseni ei viihtynyt iholla, vaan kiemurteli ja kitisi. Kapalossa hän nukkui tyytyväisenä ja minäkin sain vähän levätä. Ulkona oli paukkupakkaset ja sisälläkin viileää. Paljasihoisena köllöttely ei tuntunut hyvältä minustakaan edes vällyjen välissä. En pystynyt tinkimään omista tarpeistani yhtään enempää, niinpä en koskaan päässyt täysimetykseen.

Kahden kuukauden jälkeen tein raskain sydämin päätöksen imetyksen lopettamisesta kokonaan. Lapsen maidon tarve lisääntyi ja se, mitä minun rinnoistani tuli, oli enää pieni osa hänen päivittäisestä ravinnostaan. Hän ei enää suostunut rinnalle, vaan söi tyytyväisenä vain pullosta. Jonkin aikaa pumppasin oman maitoni hänelle. Rinta kelpasi vain öisin. Yöimetykset pitenivät puolitoistatuntisiksi. Kauaa en sitä kestänyt. Kolmen ja neljän tunnin yöunet olivat liian vähän, vaikka sainkin päivällä ottaa torkkuja. Rintapumpun käyttäminen oli turhauttavaa, kun pulloon kertyi vain tippoja. Oli pakko lopettaa imetys yöllä ja siihen imetys sitten oikeastaan loppui. Se tuntuu vieläkin pahalta.

Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että asun hyvinvoivassa maailmankolkassa, jossa erilaisia äidinmaidonkorvikkeita on saatavilla joka paikasta ja lääkäriin pääsee helposti. Lapseni on kasvanut hienosti, ja hän on saanut ja saa läheisyyttä paljon. Nykyisin hän leikkiessään välillä piipahtaa luokseni, nojaa jalkoihini tai laskee päänsä syliini ja odottaa paijausta. Tiedän, ettei imettämättömyys ole estänyt meidän välillemme syntynyttä kiintymystä ja rakkautta. Hän ei ole sairastellut erityisen paljon. Nämä asiat kertovat minulle, ettei minulla olisi mitään syytä enää olla surullinen. Kaikki on hyvin. Huomaan kuitenkin, että tässä asiassa olen itsekäs.

Olisin halunnut imettää myös itseni takia. En koskaan saanut kokea, millaista on imettää vauvaa, joka jo osaa ottaa kontaktia ja seurustella. Olen imettänyt vastasyntynyttä nyyttiä. Vain muutaman kerran sain kokea, että lapsi tuli tyytyväiseksi ja kylläiseksi rinnallani. Minusta tuntuu, että äitiyden kokemuksestani jäi jotakin arvokasta ja erityistä pois. Enää en jatkuvasti törmää kysymyksiin imettämisestä, mutta erityisesti ensimmäisen puolen vuoden aikana haava revittiin auki lukuisia kertoja, kun ystävälliset ja minusta ja meistä kiinnostuneet ihmiset esittivät kysymyksen: ”Mites imetys sujuu?” tai ”Imetätkö sinä?” Tiedän, että olisin voinut vastata jotakin ympäripyöreää tai sanoa, etten halua puhua aiheesta, mutta en osannut. Olen rehellinen luonteeltani. Kerroin totuuden joka kerta ja joka kerta huomasin, että koin tarvetta puolustella itseäni ja perustella imettämättömyyttäni. Jos jotakin jää mieleesi tästä tekstistä, muista tämä: älä kysy tuoreelta äidiltä imetyksestä. Anna hänen itsensä kertoa juuri sen verran, kuin mitä hän haluaa. Imetys on äärettömän henkilökohtainen ja herkkä aihe.

Huomaan, että tämä tilinpäätökseni juuttui pitkäksi aikaa imetykseen. Onneksi vauvavuosi on ollut muutakin. On ihmeellistä seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä. Kun hän ensimmäistä kertaa kolmen kuukauden ikäisenä kääntyi selältään vatsalleen ja vatsaltaan selälleen, se oli minusta jännittävämpää kuin mikään aikaisemmin seuraamani kilpaurheilu, mutta se oli vasta alkua. Ryömiminen, konttaaminen, seisomaan nouseminen ja lopulta käveleminen ovat kaikki olleet sydäntä pakahduttavan ihania juttuja, joista olemme riemuinneet ääneen nauraen koko perhe. Osasin odottaa tätä osaa äitiydestä, mutta en silti arvannut, miten suuria tunteita pienetkin kehitysaskeleet minussa herättäisivät. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan jakaa sen kaiken Rikun kanssa. Me kaksi puhumme omaa käsittämätöntä kieltämme, sillä kukaan muu ei voi ymmärtää, kuinka merkityksellistä onkaan, että lapsi vei tänään roskan roskikseen, kun pyysin häntä. Kellekään toiselle ei avaudu, miten uskomattoman hieno on se varovainen ja veikeä tapa, jolla lapsi ylittää kynnyksen mennessään vessan ovesta sisälle. Kielen kehityksen seuraaminen on ihanaa. Nyt lapsemme osaa jo näyttää, missä hänen nenänsä, korvansa, napansa, kätensä ja jalkansa ovat. Kun hän kävelee olohuoneeseen, hän osoittaa ikkunassa olevaa joulukoristetta ja sanoo kuiskaavalla äänellä: ”Täh-ti.” Joulukoriste on ikkunassa vielä, sillä kumpikaan ei ole jaksanut ottaa sitä pois.

Vauvavuoden tilinpäätöksen hetkellä olemme nimittäin hyvin väsyneitä. Meillä herätään paljon öisin ja nukutaan epäsäännöllisesti päivisin. Valvominen jättää jälkensä, ja kun se kestää pitkään, väsymys jotenkin kertaantuu. Olemme jo pitkään hoitaneet öitä vuorotellen, kahden yön vuoroissa. Nukututkin yöt ovat minulle usein pätkittäisiä. Oma uni on muuttunut sellaiseksi. Kahden nukutun yön jälkeen voimia on aina hiukan. Silloin toimeennun siivoamaan tai hoitamaan jonkun muun rästihomman. Heti ensimmäinen heräily-yö vaivuttaa melankoliaan ja totaaliseen saamattomuuteen. Olen kerännyt käsittämättömän määrän kiloja vauvavuoden aikana. Alussa, kun lapsi vielä mahtui vaunukoppaan, hänet oli helppo kantaa kopassa kerrostalon rappuset alas, nakata koppa vaunuihin ja lähteä lenkille. Parhaat päiväunet hän nukkui liikkuvassa vaunussa, ja se usein pakotti liikkeelle. Puolen vuoden paikkeilla koppa jäi pieneksi ja päiväunet siirtyivät monesta muustakin syystä sisälle. Se vähensi arkiliikuntaani valtavasti. Sokeri on väsyneelle vastustamatonta. Sitten vielä olkapää tulehtui jatkuvasta rasituksesta ja lupaavasti alkanut viikottainen jumppatunti jäi. Fyysisesti tunnen olevani suorastaan raihnainen, mutta katseessani on valoa.

Viime päivät, tai oikeastaan yöt, ovat osoittaneet, että pientä toivoa yöunien paranemisesta saattaisi olla horisontissa. Lapsi on saanut ensimmäiset sisäkenkänsä, ja ulkonakin hän on jo tepastellut kumipohjaisilla toppatöppösillä. Pian tulee kevät ja me pelaamme varmasti silloin jo jalkapalloa yhdessä. Arkiliikunta lisääntyy taas huomaamatta. Ehkä kunnolliset yöunet ovat pian säännöllsiä ja ne saavat minut myös pitämään näppini erossa herkuista. Ehkä saan aikaiseksi varata ajan fysioterapiaan ja olkapäävaiva alkaa helpottaa. Ehkä saan vielä kehoni takaisin hallintaan.

Äidinrakkaudesta ja vauvavuoden raskaudesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Silti niihin on mahdotonta valmistautua. Kumpikin on niin syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, ettei edeltä käsin voi tietää, millä tavalla oma keho ja mieli niihin reagoivat. Monet lapsen saamiseen liittyvät asiat ovat äidille hyvin intiimejä, ja niistä puhutaan vain vähän ja vain harvojen kanssa. Jollakin tapaa koen, että minut on nyt otettu mukaan äitiyden salaseuraan, sillä nyt minullekin puhutaan näistä asioista. Suhde moneen ystävään ja tuttuun, joka on itse äiti, on muuttunut lämpimämmäksi ja syvemmäksi yhteisen elämäntilanteen myötä. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. On hyvä kuulua joukkoon, mutta on surullista ajatella, että olin enemmän ulkopuolella kuin aavistinkaan silloin, kun minulla ei vielä ollut lasta.

Päällimmäisenä tunteena juuri nyt, kaikkea tätä pohtiessani, on ihmetys ja kiitollisuus. Täytin kaksi viikkoa sitten neljäkymmentä vuotta. Unelma lapsesta ehti elää sydämessäni kauan ja tuli jo melkein haudatuksi. Nyt saan olla äiti ja olen sitä loppuelämäni – se on hämmästyttävää! Vielä hämmästyttävämpää on se, että meillä asuu persoonallinen pieni ihminen, joka on olemassa minusta riippumatta, vaikka on vielä monessa minusta riippuvainen. Se tekee nöyräksi. Yritän parhaani mukaan auttaa häntä kasvamaan omaksi itsekseen. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Äitiys on nyt lähtemätön osa minua, mutta se ei koskaan ole ollut ainut unelmani, ja elämässäni on edelleen tilaa muullekin. Nyt vauvavuoden päättyessä koen, että on aika uudenlaiselle tasapainon etsimiselle. Paljon on ennallaan, vielä enemmän on uutta. Tärkeysjärjestys on lopullisesti muuttunut.

Äitiys, identiteetti ja joukkoon kuuluminen

Kävin Tupperware-kutsuilla. Tilasin pari tuotetta, joita en ennen kutsuja ymmärtänyt tarvitsevani ja tapasin uusia, mukavia ihmisiä. Harmiton tapa irrottautua pariksi tunniksi vauva-arjesta, ajattelin, mutta kutsut pistivätkin isot rattaat raksuttamaan. Huomasin, että identiteettini on muutoksessa. Uusiin ihmisiin tutustuessani minulle valkeni , että minun pitää tutustua itsekin tähän uuteen minään, jolla on uusi määre: äiti.

Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Se tarkoittaa, että suurin osa ystävistäni on perustanut perheen jo vuosia sitten. Joidenkuiden lapset ovat jo täysi-ikäisiä, monelle ajankohtaisia ovat rippijuhlat ja vähän hitaammat pohtivat koulutien alun haasteita. Olen elänyt näiden ystävien rinnalla läpi odotuksen, syntymän, yövalvomiset ja uhmat. Olen saanut ihastella monen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä läheltä. Viime ajat olen monessa porukassa ollut jo ainoa lapseton. Yleensä minut on kelpuutettu tasa-arvoisena keskustelijana joukkoon, mutta on ollut niitäkin hetkiä, kun olen tuntenut kipeää ulkopuolisuutta. Olen kuitenkin enimmäkseen pärjännyt hyvin, sillä olen häpeämättömästi ominut sisareni lapset sillä tavoin omikseni, että rakastan heitä hurjasti ja minulla oli tapana äitikeskusteluissa puhua heistä vähän kuin omistani. Lapsettomuus ehti silti muodostua merkittäväksi osaksi identiteettiäni. Se oli niin suuri normista poikkeaminen, ettei sitä voinut sivuuttaa olan kohautuksella.

Tupperware-kutsuilla melkein kaikki olivat äitejä. Osalla vieraista oli lapset mukanaan. Minun vauvani oli kotona isänsä kanssa. Olisin voinut olla ihan rauhassa – kevyesti – ja keskustella muoviastioista. Sen sijaan höpötin hermostuneesti itsestäni, kerroin humoristisia juttuja väsyneenä sattuneista unohduksistani ja kun minulta sitten kohteliaasti kyseltiin vauvastani, kaivoin esiin kännykän ja aloin esitellä kuvia. Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan muu esitellyt kuvia lapsistaan. Olen aina pitänyt sosiaalisia taitoja yhtenä suurimmista vahvuuksistani, mutta nyt tunsin olevani keskeneräinen ja kömpelö.

Tein merkillisen havainnon. Olin sen kummemmin asiaa ajattelematta olettanut, että lapsen saamisen myötä pääsen erilaisuudestani ja kuulun joukkoon, mutta sellainen identiteetin muutos ei tapahdukaan hetkessä. Tunsin äitien joukossa edelleen ulkopuolisuutta. En tuntenut olevani samalla tavalla äiti kuin toiset. Huomasin myös, etten ole sittenkään vielä käsitellyt imetyspettymystäni loppuun asti, sillä joukossa olleet pari imettävää äitiä saivat minut tuntemaan itseni uhatuksi ja pelkäsin koko ajan, että joku kysyy minulta imetyksestä tai paheksuu kutsuilla oloa ilman vauvaa. Kukaan ei ollut minulle epäystävällinen tai edes etäisesti vihjannut näistä asioista. Epävarmuus oli kaikki oman pääni tuotosta.

Tuntui ihanalta palata kotiin. Kun sain Akselin syliini, äitiyteni oli taas kirkasta ja selkeää. Omassa pienessä perheyksikössämme minulla ei ole identiteettiongelmaa, on vain rakkautta. Äitinä oleminen vaikuttaa kuitenkin kaikkeen, mitä olen ja kulkee tästä lähtien mukanani kaikessa, mitä teen ja tulee osaksi kaikkia ihmissuhteitani niin työssä kuin vapaa-ajalla. Identiteettini on sidoksissa noihin suhteisiin. Niistä oli tähän ikään mennessä ehtinyt muodostua tyyni ja selkeä kokonaisuus, jonka keskipisteeksi Akseli yhtäkkiä tuli ja rikkoi tyynen pinnan. Sisimmän renkaan sisällä olen jo kuin kotonani, mutta pienet aallot liplattavat nyt yli koko elämäni, ja luulen, että on myös elämän pituinen taival ymmärtää, mitä kaikkea ne minulle ja minussa merkitsevät.

Oodi osittaisimettäjille

Minä osittaisimetän. Se on välillä raskasta. Usko meinaa loppua kesken ja tekee mieli luovuttaa. Jatkan, koska en oikeastaan voi muuta. Jatkan, koska sinnikkyys myös palkitaan ja saan kokea onnistumista ja iloa. Tämä teksti on kannustuspuhe minulle itselleni, koska olen sen tarpeessa. Uskon, että moni muukin on.

Osittaisimettäminen tarkoittaa, että vauva saa rintamaidon lisäksi myös äidinmaidonkorviketta. Käytännössä se tarkoittaa, että äiti sekä imettää lastaan että syöttää häntä pullosta, usein molempia jokaisella ruokailukerralla. Kukaan ei omasta halustaan valitse tätä tietä, vaan siihen päädytään, koska täysimettäminen ei syystä tai toisesta onnistu. Maitoa ei tule tarpeeksi. Joskus syy on helppo jäljittää, esimerkiksi sektio voi vaikuttaa maidon nousuun. Usein on kuitenkin niin, että mitään selvää syytä ei ole eikä sitä ole mahdollista selvittää. Silloin senhetkisen elämän olennaisin miksi-kysymys jää vaille vastausta. Mistä johtuu, etten pysty ruokkimaan lastani?

Osittaisimettämisessä pääsee tutustumaan kahteen maailmaan. Välillä muistan nähdä tämän positiivisena asiana. Yleensä kuitenkin tuntuu, että saan molempien vaivat, mutta vain osan eduista. Kaupanpäällisiksi tulee aimoannos syyllisyyttä, surua, pettymystä ja häpeääkin.

Täysimettäjän osa on siinä mielessä helppo, että pienokaisen ruoka kulkee koko ajan kätevästi mukana. Pulloja ei tarvita. Ruoka on aina sopivan lämpöistä. Yösyötöt sujuvat parhaimmillaan melkein puoliunessa. Bonuksena ovat tyytyväiset terveydenhoitajat ja lääkärit ja oikeastaan koko ympäröivä maailma. Imettävä äiti toimii, niin kuin äidin kuuluu toimia. Toisaalta hän on hyvin kiinni lapsessaan. Muut eivät voi ruokkia hänen lastaan. Imetys vie aikaa ja voi olla joskus hyvinkin kivuliasta ja työlästä. Voi tulla rintatulehduksia ja tiehyttukoksia. On hankittava imetysliivejä ja -vaatteita.

Korvikkeella lastaan ruokkiva äiti ei joudu kärsimään kipeistä rinnoista. Hän voi jättää lapsen isälle ja lähteä huoletta kampaajalle. Toimivan tuttipulloarsenaalin hankkiminen ja juuri oman lapsen pienelle ja kehittymättömälle ruuasulatukselle sopivan korvikkeen löytäminen on kuitenkin usein aikamoinen suo. Korvikkkeita ei lain mukaan saa mainostaa, mutta niistä ei kyllä ole mitään muutakaan tietoa helposti tarjolla. On vain yritettävä ja erehdyttävä. Öisin pullorumba on erityisen puuduttavaa. Ensimmäiset kuukaudet pullot pitää aina desinfioida keittämällä ja maito lämmittää. Se tekee myös kotoa lähtemisen konstikkaaksi. Jos julki-imettämistä saattavatkin jotkut paheksua, niin pienen vauvan pulloruokinta herättää myös merkittävää närkästystä. Jos ette usko, niin käykää seuraamassa hetki mitä hyvänsä internetin imetysaiheista keskustelua. Eräs äiti kirjoitti joutuneensa jättämään harrastusryhmän, jossa kävi vauvan kanssa. Tunnin lopuksi kaikki muut imettivät vauvojaan, hän yksin kaivoi pullon laukustaan. Katseet olivat hänelle liikaa. Ehkä kukaan ei todellisuudessa ajatellut hänestä mitään pahaa, mutta tunne oli todellinen. Jos huonosti käy, voi korvikeäiti saada asenteellista kohtelua jopa neuvolassa. Pullukkaa puolivuotiasta rintalasta kehutaan hienosta kasvusta, saman kokoinen korvikevauva onkin sitten huolestuttavan lihava ja liikaa syönyt.

Osittaisimettäjä on kiinni lapsessaan täysimettäjän tavoin ja asettaa samalla tavalla rintansa alttiikisi kaikenlaisille kivuille. Hän saa myös kontolleen kaikki pulloruokinnan riesat. Vauvan syöttäminen on melkoista taiteilua. Oikean korvikemäärän löytäminen on haastavaa. On varottava antamasta liikaa, jotta vauva viihtyisi rinnallakin. Koko ajan vaarana on, että maidon tulo entuudestaan vähenee. Toisaalta nälkäänsä itkevältä lapselta ei voi kieltää syömistä. Pullosta maito tulee paljon helpommin kuin rinnasta. Lapsen on tehtävä paljon enemmän työtä ruokansa eteen rinnalla ollessaan. Osittaisimettäjä pelkää koko ajan sitä päivää, kun vauva kieltäytyy näkemästä vaivaa rinnalla ja huolii vain pullon. Kun balanssi löytyy, se pitää löytää kohta uudelleen, sillä lapsi kasvaa koko ajan ja maidon tarve lisääntyy. Virhearvioinnit saavat aina aikaan syyllisyydentunteita: Olen huono äiti, koska olen pitänyt lastani nälässä. Olen huono äiti, koska olen syöttänyt lapselleni liikaa korviketta ja imetys vaarantuu.

Imetysvalistuksessa ensimmäinen neuvo on, että maitoa tulee, kun vauva imee. Hän ikään kuin tilaa tarvitsemansa määrän. Siksi on tärkeää antaa vauvan olla rinnalla niin paljon kuin hän haluaa. Imetystä voi lisäksi tehostaa esim. pitämällä vauvaa ihokontaktissa ja pumppaamalla rintapumpulla aina imetysten jälkeen ikään kuin lisätilausta, vastasyntyneet kun eivät aina jaksa tilata tarpeeksi. Moni osittaisimettäjä on toteuttanut näitä konsteja viikkokausia, kunnes horjuu unen puutteen takia jo ihan hämärän rajamailla. Kun maitoa ei tule riittävästi, voi pikkuinen olla rinnalla koko ajan yötä päivää. Itkua on paljon – todennäköisesti lapsen lisäksi myös äidin. Äiti imettää ja pumppaa ja muun ajan pesii vauvansa kanssa ihokontaktissa. Koska korvikettakin on pakko antaa, äiti myös opettelee pullojen kanssa elämistä. Sinnikkäimmät hankkivat imetysapulaitteen, jossa korvike laitetaan kaulaan ripustettavaan pulloon. Siitä se ohjataan ohuen ohuita letkuja myöten rinnalle. Letkut teipataan rintoihin kiinni ja lapsi saa korvikkeen samalla, kun imee rintaa. (Minä kokeilin laitetta kerran ja luovutin heti. Niin paljon minun hikeäni ja vauvan kyyneleitä olisi vaatinut siihen opettelu, etten jaksanut siihen ryhtyä.) Olen kuullut useamman tarinan isoäideistä, jotka ovat lopulta puhuneet tyttärilleen järkeä, passittaneet heidät nukkumaan ja antaneet vauvalle pullosta ruokaa masun täyteen. Rauha on palannut huusholliin, mutta sen mukana on tullut taas syyllisyyden tunne: annoinko periksi liian helposti?

Innokkaimmat imetyksen puolestapuhujat ovat tavallisia äitejä sosiaalisen median vertaistukiryhmissä. Heidän imetyksensä on onnistunut ja neuvotut konstit ovat toimineet silloin, kun on ollut vaikeuksia. Heidän maailmassaan maito ei lopu. Heillä on paljon neuvoja. Keskusteluja sävyttävä perusolettama on, että maitoa tulee riittävästi, jos äiti vain jaksaa imettää. Korvikkeen antaminen on pois vauvan ”tilauksesta”, ja siksi sitä on viimeiseen asti vältettävä. Tämän eetoksen sisäistin minäkin jo raskausaikana. Oli kauhea järkytys, kun lapseni paino laski sairaalassa niin paljon, että lisämaitoa jouduttiin antamaan jo siellä. Ensimmäiset päivät ja viikotkin odotin koko ajan, että maito vihdoin nousisi kunnolla. Sain neuvolasta lainaksi sähköisen rintapumpun. Pumppasin, imetin ja toivoin. Tavoite oli vähentää korvikkeen määrää vähitellen ja siirtyä täysimetykseen. Kävi kuitenkin niin, ettei maitoa missään vaiheessa tullut tarpeeksi. Lopulta hyväksyin sen tosiasian, että minä olen osittaisimettäjä. Sen jälkeen arki on muuttunut helpommaksi, mutta tunteet vaativat vielä käsittelyä.

Sille, että imetys ei suju niin kuin pitäisi, on oma sana. Puhutaan imetyspettymyksestä. Jollei ole itse kokenut sitä, se kuulostaa helposti länsimaisen yltäkylläisyydessä elävän ihmisen turhan murehtimiselta. Eiväthän lapsemme joudu näkemään nälkää. Ilmiö on kuitenkin hyvin todellinen. Tälläkin hetkellä joku äiti itkee lohdutonta itkua, koska äitiyden biologia on hänen kohdallaan pettänyt. Osittaisimettäjät taistelevat ensimmäiset vaativat viikot vastasyntyneen hoitamisessa kaiken aikaa myös oman päänsä sisällä selvitäkseen yli imetyspettymyksestä. Se on haava, joka kirvelee pitkään ja ärtyy helposti uudelleen. He sinnittelevät aikaa ja voimia vaativan tehtävän edessä. He haluavat imettää lastaan, vaikka se on epäkäytännöllistä ja hankalaa eikä ole koskaan tarpeeksi vauvalle. He etsivät omaan tilanteeseen sopivia tapoja selviytyä sekä käytännön kysymyksistä että tunnekuohuistaan.

Oodi osittaisimettäjille on pitkä. Siinä on monta säkeistöä. Jokainen osittaisimettäjä tarvitsee omansa, sillä jokaisen kamppailussa on omat sävynsä ja aiheensa, vaikka niissä onkin sama teema ja sama rytmiikka. Minun säkeistössäni aiheena on oman imetyksen arvostus. Siinä sanotaan, että imetys on ihan oikeaa imetystä, vaikka maitoa tulisi vain vähän. Sillä vähälläkin on arvoa. Se vahvistaa lapseni vastustuskykyä ja tarjoaa hänelle ikiaikaisen äidin ja lapsen välisen erityisen yhteyden kokemuksen. Säkeistössäni rohkaistaan minua vaalimaan jokaista imetyshetkeä ja iloitsemaan niistä, sillä ne eivät ehkä kestä kovin kauaa. Siinä vakuutetaan, että olen tehnyt riittävästi, mutta rohkaistaan myös jatkamaan sinnikkäästi, vaikka vastoinkäymisiä tulee.

Kaikki vauvojen äidit ansaitsisivat oman oodinsa. Täysimettäjät, osittaisimettäjät ja korvikeäidit – jokaisen äitiys on yhtä arvokasta riippumatta siitä, mistä vauva saa ravintonsa. Tämän tekstin tarkoitus ei ole marttyyrimaisesti korottaa osittaisimettäjiä muiden yläpuolelle. Sen tarkoitus on, niin kuin alussa kirjoitin, rohkaista minua ja muita osittaisimettäjiä, sillä tämä on minun äitiyteni todellisuus juuri nyt.

Eroon äitiysperfektionismista

Kun tulee 38-vuotiaana raskaaksi ensimmäistä kertaa, on tilanteessa, jossa likipitäen kaiki ystävät ja tuttavat ovat jo lapsellisia. Ikätoverien lapsiluku on suurimmalla osalla jo täynnä, ja moni elää juuri ruuhkavuosien kiireisintä huippua. Siitä seuraa monenlaista. Vauvalle ei tarvitse ostaa juurikaan vaatteita, peittoja, leluja ja muita tykötarpeita, sillä on monia, jotka mielellään lahjoittavat omassa perheessä tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Verrattain pienituloisena perheenä olemme tästä todella kiitollisia.

Tavaran lisäksi ystäväpiirille on kertynyt paljon kokemusta. Niinpä vertaistukea vanhemmuuden haasteissa on saatavissa helposti. Sosiaalisen median ansiosta ajatusten vaihto on helppoa. Facebookissa on myös erilaisia teemaryhmiä. Minä liityin jo raskausaikana ystävien suosituksesta Imetyksen tuki ry:n ryhmään ja ahmin sen kautta tietoa imetyksestä. Lisäksi kuulun kestovaippojen ja kantovälineiden kierrätys -ryhmään. Siellä keskustellaan ihan kaikesta mahdollisesta – yllättävän vähän kestovaipoista. Ihmiset kysyvät neuvoa mitä erilaisimpiin pulmiinsa. Isossa ryhmässä on aina joku, jolla on kokemusta tai tietotaitoa. Lähtökohtaisesti tämä kaikki on hyvää. Minulla on valtava määrä tukea tarjolla. En ole yksin minkään äitiyteen liittyvän kysymyksen kanssa.

On kuitenkin melkein mahdotonta tulla äidiksi omaksumatta joitakin tässä ajassa hyvään äitiyteen liittyviä ihanteita, ja niistä syntyy salakavalasti oman pään sisälle mittari, jolla äitiyttään arvioi. Kaikki keskusteluryhmät, ystävien hyvää tarkoittavat neuvot ja sekä neuvolasta että netistä löytyvä materiaali maalaavat kuvan hyvästä äitiydestä, joka synnyttää riittämättömyyden tunteita, jos ihanteita on vaikea toteuttaa tai varsinkin, jos valitsee vapaaehtoisesti toisen tien.

Hyvä äiti imettää lastaan suositusten mukaisesti. Jos imetyksessä on ongelmia, hän hakee niihin apua ja tekee kaikkensa niiden ratkomiseksi. Meidän huushollissamme on tällä hetkellä kaksi rintapumppua, imetysapulaite ja erilaisia mahdollisimman paljon rintaa imitoivia tuttipulloja. Akseli on nyt kuukauden vanha, ja olen osittaisimettänyt häntä syntymästä asti. Olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että kaikista imetyksen tehostamisyrityksistä huolimatta oma maitoni ei tule riittämään. Silti aina kun lapsi syö tyytyväisenä pullosta, mietin, olenko tehnyt tarpeeksi. Imetyksen tuen ryhmää seuranneena tiedän, että olisin voinut tehdä paljon enemmän, mutta en vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Imetysapulaitteen sain toissapäivänä, mutta se on vieläkin testaamatta. Osien desinfioimisen ja käytön opettelu univajeisen vauva-arjen keskellä vaatii ryhdistäytymistä. On pitänyt nukkua ja syödä, hetkittäin jopa vain olla. Tällaisia laminlyönneiltä tuntuvia ratkaisuja teen päivittäin.

Viime aikoina olenkin alkanut tuntea ärtymystä hyvää tarkoittavaa imetysvalistusta kohtaan. Sisäistin jo raskausaikana Itun materiaaleista, että maito kyllä riittää, jos on halua imettää. On siis melkein mahdotonta uskoa yrittäneensä tarpeeksi, kun maito ei riitä. Onneksi ystävät kertovat toisenlaisesta totuudesta. Päätin olla alistumatta häpeän tunteille ja kerroin osittaisimetyksestäni Facebookissa. Kommentteja suorastaan satoi. Minulla olikin lukuisia kohtalotovereita. Nyt olen liittynyt Facebookissa kahteen uuteen ryhmään, Korvikemutseihin ja Osittaisimettäjiin. Huomaan, etten ole ainut, joka on kokenut ahdistusta imetysvalistuksen äärellä. Onneksi tähänkin löytyi vertaistukea!

Hyvään ja vastuulliseen äitiyteen kuuluvat tietysti myös kestovaippailu ja myöhemmin luomuruoka. Valistuneimmat harrastavat myös sormiruokailua ja vessahätäviestintää. Minulla on korviketta syövä ja kertakäyttövaippoja käyttävä vauva. Joudun taloudellisista syistä palaamaan töihin heti vanhempainrahakauden päätyttyä, joten arvaan, että aikanaan tulee turvauduttua myös kaupan valmiisiin vauvanruokiin. Näillä meriiteiillä en kohoa kovin korkealle äitiysmittarissa. Ennen äidiksi tuloa en olisi uskonut, että välitän tällaisista ulkoisista ja osittain varmasti oman pääni konstruoimista paineista. Järkeni kieltää minua kiinnittämästä niihin huomiota, mutta tunteita on vaikeampi hallita. Olen tottunut työelämässä antamaan kaikkeni ja siitä palkinnoksi saamaan hyviä tuloksia. Äitiys on kuitenkin ihan toisenlainen asia. Se on ihmissuhde, ei suoritus. Tämän totuuden sisäistäminen on minulle vaikeaa.

Vanha ensisynnyttäjä joutuu hyväksymään, että suurin osa samassa tilanteessa olevista on vähintään kymmenen vuotta nuorempia ja monet nuoret taas ovat äiteinä kokeneempia. Tämä on minulle uusi kokemus. Virkaikäni ja biologinen ikäni ovat tähänastisessa elämässäni korreloineet aina hyvin. Onneksi ystäväpiirissäni on myös muita neljänkympin hujakoilla äidiksi tulleita.

Lapsen hoitoon ja äitiyteen liittyvät asiat herättävät paljon tunteita ja ihmisillä on niistä vahvoja mielipiteitä. En ole koskaan saanut Facebook-päivityksiini niin paljon kommentteja kuin nyt, kun kerron entiseen tapaani pieniä arkisia asioita arjestani, mutta arkeen kuuluukin vauva. Ihmiset haluavat kertoa omista samoihin aiheisiin liittyvistä kokemuksistaan ja ovat innokkaita neuvomaan. Hyvin usein kommentit ja neuvot alkavat sanoilla “esikoisen aikaan minäkin…” Moni useamman lapsen äiti haluaisi säästää minut niiltä sudenkuopilta, joihin itse on aikanaan kompastunut. Lapset ja tilanteet ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Äitiys on pakko elää todeksi hetki hetkeltä ja löytää omaan perheeseen sopivat tavat toimia. Neuvot auttavat vain osittain. Juuri meidän tilannettamme ei kukaan ole meitä ennen elänyt. Jo ikäni vuoksi on todennäköistä, että Akseli on meidän ainut lapsemme. Olen huomannut, että tämäkin tosiasia laskee pisteitäni äitien rankingissa. Esikoiset ovat harjoituskappaleita, ja heikkoina hetkinäni tunnen olevani ikään kuin harjoitusäiti. Todelliset äitiyden taidot pääsevät kukoistukseensa vasta monilapsisissa perheissä.

Olen päättänyt alkaa tietoisesti taistella äitiysperfektionismia vastaan. En tarkoita, että missään mainitsemissani ihanteissa olisi mitään pahaa. Taisteluni ei ole julkista tai periaatteellista. Se on taistelua oman pään ja sydämen tasolla. Haluan oppia olemaan kiitollinen terveestä, ihanasta lapsestani ja luottamaan siihen, että olen hänelle hyvä äiti, sillä kukaan ei tunne hänen tarpeitaan paremmin kuin minä, eikä kukaan rakasta häntä yhtä paljon – paitsi tietysti hänen isänsä. Rakkaus on meidän perheemme tärkein ihanne.